torstai 15. helmikuuta 2018

Karpaloinen chia-vispipuuro


Ryhdyin eilisen postauksen jälkeen sanoista tekoihin ja kaivelin talteen keräämieni vanhojen, hyväksi todettujen, paleoystävällisten ja vähähiilaristen reseptien joukosta esiin joitakin, jotka haluan tauon jälkeen ottaa taas säännölliseen käyttöön. Yksi näistä resepteistä on Wellberries-Tuulian chia-puolukkapuuroresepti, jonka olen moneen otteeseen herkulliseksi ja helpoksi todennut. Se on raakapuurona jotain vähän smoothien ja puuron väliltä ja ajattelin sillä paikata sitä koloa, jonka hirssi- ja tattariuunipuurosta luopuminen ruokavaliooni tekee. 


Aiemmin olen tehnyt puuron ohjeen mukaisesti puolukoista, mutta tällä kertaa tein sen karpaloista silkkaa laiskuuttani - keittiön pikkupakastimesta olivat puolukat loppuneet ja olisi pitänyt lähteä kaivelemaan puolukoita kellarin isosta arkkupakastimesta, mikä sai nälkäisen hamuamaan lähempää löytyvää karpalopussia ja miettimään, että mikä jottei. Ja voi kuulkaas kyllä! Teen tätä puuroa toistekin karpaloista, toimii näinkin aivan erinomaisesti! Karpalot ilahduttavat makunystyröiden lisäksi myös silmiä kauneudellaan ja elimistöä terveysvaikutuksillaan, sillä ne ovat huikea antioksidanttien ja c-vitamiinien lähde, joka auttaa elimistöä taistelemaan tulehduksia vastaan - ja juuri siitähän tässä mun ruokavalion noudattamisessani on kyse. Lisäkicksejä karpaloista kokkailuun sain vielä siitä, että nämä upeat marjat ovat ihan itte mökkijärven soiselta rantakaistaleelta poimittuja.


Tämä resepti on kyllä yksi helpoimpia: turvotetaan desi chiasiemeniä kookosmaidon ja veden sekoituksessa noin kymmenen minuutin ajan tai kunnes siemenet ovat turvonneet nesteessä vanukasmaiseksi, sitten vaan kipataan tämä "kutu" (miten herkullinen mielleyhtymä!) blenderiin muiden ainesosien kanssa ja surautetaan tasaiseksi massaksi. 


Puuro sisältää reseptin mukaan kookosmaidon, veden, chiasiementen ja puolukoiden lisäksi banaania ja lucumaa, mutta tällä kertaa mulla oli päässyt myös lucuma loppumaan ja jouduin jättämään sen pois. Lucuma tuo puuroon tiettyä pehmeyttä ja kermaisuutta, mutta koska kookosmaitokin on kermaisen rasvaista ja koska resepti sisältää myös banaania, niin en kaivannut lucumaa ollenkaan - siitä huolimatta, että karpalot ovat puolukoita kirpsakampia. Tykkään kyllä happamista ja kirpeistä mauista enkä yleisesti ottaenkaan ole kovin makeiden makujen perään.   


Tuulian resepti on seuraavanlainen (hakasuluissa muutokset, jotka tein itse reseptiin):

"Kermaisen pehmeä chia-puolukkapuuro (2 hengelle)
1 dl chiaa
2 dl kookosmaitoa
2,5 dl puolukoita
[käytin karpaloita]
1,5 dl vettä
1 (-2) banaania (lisää maun mukaan)
2 rkl lucumaa
[jätin pois]


Turvota siemenet kookosmaidon ja veden sekoituksessa, ja kun neste on imeytynyt, blendaa kaikkien ainesten kanssa kuohkeaksi. Valmis!"

Itse koristelin puuron kookoshiutaleilla ja nautin mantelimaidon kera. Toinen annos jäi huomiseksi, ei tarvitse huomenna pähkäillä aamupalan kanssa.

Niin hyvää! Kannattaa ehdottomasti testata, jos tykkää vispipuurosta ja kaipaa ravinnetiheää ja terveellistä vaihtoehtoa perinteiselle vispipuurolle (tai lappapuurolle, kuten pohojosessa päin sanotaan).  

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Ruokavalion viilaamista: syynissä hiilihydraatit


Paluu paleoruokavaliolle alkaa kantaa hedelmää. En muista milloin mulla olisi viimeksi ollut kuumeinen olo, useampi viikko on mennyt ilman selkeitä kuumeilupäiviä - ja se on ihan mahtavaa! Viljat ja lehmänmaito sekä palkokasvit ovat jääneet ruokavaliostani nyt siis kokonaan pois ja olen lisännyt mm. marjojen syömistä, mutta paljon on vielä ainakin hiilihydraattien ja sokerin kulutuksen suhteen petrattavaa. Niitä menee edelleen liikaa ja se näkyy esimerkiksi siinä, että paino ei ole pudonnut lainkaan huolimatta kohta kahden kuukauden mittaisesta paleoruokavalion noudattamisesta!

Kun ryhdyin paleolle edelliskerran (maaliskuussa 2012), niin paino tuli rytisten ja kuin huomaamatta alas kymmenen kilon verran. Tuolloin vedin tiukkaa linjaa ja ruokavalioni oli ns. autoimmuunipaleoruokavalio eli käytännössä söin vain kasviksia, marjoja, kanaa, kalaa, lihaa, kananmunia, oliivi- ja kookosöljyä sekä vähän siemeniä ja pähkinöitä (moni jättää autoimmuunipaleolla kokonaan pois myös kananmunat, siemenet ja pähkinät mutta itse käytin ja käytän näitä, koska ne eivät tunnu tuottavan ongelmia). Tuolla ruokavaliolla myös pitkäaikaistulehdusarvoni (lasko/senkka) normalisoitui samaa tahtia kun painoni tippui, kestokuumeiluni hävisi ja energisyyteni lisääntyi.


Nykyinen ruokavalioni eroaa autoimmuunipaleosta siinä, että syön jonkin verran autoimmuunipaleolla kiellettyjä koisokasveja (paprikaa, tomaattia, perunaa, cliliä ym.) enkä ole ehdoton sokerista kieltäytymisen suhteen. Käytän myös mm. vuohenmaitojuustoa, riisiä eri muodoissa sekä maissijauhopohjaisia tuotteita (esim. maissijauhoista tehtyä pastaa). Koska paleoruokavalio on luonteeltaan melko runsasrasvainen, niin ei ole mikään ihme, että pasta, riisi ja peruna siihen yhdistettynä ei ainakaan laihduta - päin vastoin, epäilen sen voivan jopa lihottaa. Painon tiputtaminen ei tokikaan ole paleoruokavaliolle siirtymiseni päätavoite vaan elimistössä jylläävän tulehduksen vähentäminen, ja kuumeilun väistymisestä päätellen tulehdusarvoni ovatkin jo laskusuunnassa, mutta tiedän, että näiden turhien höttöhiilareiden karsiminen vauhdittaisi toipumistani, sillä niiden nauttimisen aikaansaama verensokerivuoristorata ja napaläskikerros pitävät tulehdusta yllä elimistössäni sekä sekoittavat hormoni- ja neurovälittäjäainetasapainoa. Pelkkä suolistoa hoitavan maidottoman ja viljattoman ruokavalion noudattaminen ei riitä poistamaan tulehdusta kropastani ja aivoistani, vaan myös verensokeri- ja insuliinitasot on saatava tasapainotettua ja ne tasapainottuvat hiilareita karsimalla ja ylimääräisestä vatsan seudun rasvakerroksesta eroon hankkiutumalla.


Jäin miettimään sitä, että missä vaiheessa ja mistä syystä lähdin hyvin toimineesta tiukasta paleoruokavaliosta huonoin seurauksin lipsumaan ja löysäilemään, ja muistelisin, että käännekohta oli se, kun olin jotenkin tosi väsynyt arkisen ruokarumban pyörittämiseen ja kaipasin helpotusta ateriasuunnitteluun - ja silloin törmäsin juuri sopivasti Wellberries-nimiseen ateriasuunnittelu- ja reseptipalveluun (löytyy nykyään nimellä Wellmeals-ateriasuunnitelmat), joka näytti olevan vastaus tarpeisiini ja jota lähdin mielenkiinnolla testaamaan. Pientä maksua vastaan Wellberriesiltä lähettiin joka viikko sähköpostiini kolme vaihtuvaa ruokareseptiä kera kauppalistan, johon oli listattuna noiden kolmen reseptin sisältämät raaka-aineet, ja mun roolini oli vain käydä kaupassa hakemassa listan mukaiset tarpeet, kokata ateriat ja nauttia ne. Tykkäsin palvelusta ihan älyttömästi ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille päivittäiseen ruokapähkäilyyn väsyneille - sitä käyttäessä sai unohtaa "mitäs tänään syötäisiin" -kysymykset ja viikottaisten ruokasuunnitelmien ja kauppalappujen sumplimisen, sen kun vaan meni ja toteutti sen minkä joku oli jo ajatellut valmiiksi. Resepteistä kokkaamani ruoat olivat pääosin tosi helppoja ja herkullisia ja viikon ruoat oli suunniteltu niin, että eri resepteissä käytettiin osin samoja ruoka-aineita, jolloin kaikki kaupasta listan mukaan hankitut raaka-aineet tuli käytettyä kokonaan eikä hävikkiä syntynyt. Kaupassa käydessä ja kuitin loppusummaa katsoessa tuntui siltä, että rahaakin säästyi tällä systeemillä. Ainoa miinus palvelussa tuntui omasta näkökulmastani olevan se, että reseptit eivät olleet viljattomia, vaikka olivatkin maidottomia ja gluteenittomia (ja tämäkin miinus on suhteellinen, koska oikeasti reseptit ovat aika helposti sovellettavissa viljattomiksikin). Mietin jonkin aikaa, että uskallanko ottaa reseptien sisältämiä gluteenittomia viljoja kuten hirssiä ja kvinoaa testiin, mutta ajattelin sitten, että ehkä elimistöni ne jo kestää oltuaan monta vuotta paleolla ja suoliston saatua parantua rauhassa.

Alkuun elämä löysätyn ruokavalion kanssa sujuikin ihan hyvin. En huomannut saavani mitään oireita gluteenittomista viljoista ja jatkoin niiden käyttämistä keskimäärin ehkä muutaman kerran viikossa. Kun ne tuntuivat sopivan, niin pian huomasin jo tekeväni esimerkiksi uunipuuroa hirssistä ja kauramaidosta aina, kun tein muutakin uuniruokaa. Puurot olivat helppoa ja halpaa ruokaa ja maistuivat pitkän tauon jälkeen ihanilta. Myös riisiä, kvinoaa, pastaa ja perunaa alkoi ilmestyä enenevissä määrin lautaselleni liha-, kana-, kala- ja kasvisruokien lisäkkeeksi. Vielä oli ihan ok olo, vaikka paino tuntui hitaasti hivuttautuvan ylöspäin ja väsymys lisääntyvän (tässä kohtaa olisi pitänyt kellojen jo kalkattaa päässäni, ja ehkä ne niin tekivätkin, mutta ehkä en halunnut vain hiilarikoukussani kuulla niitä). Jossain vaiheessa koitti sitten se päivä, kun mietin kaupan pakastealtaan äärellä nälkäisenä ja väsyneenä Dr. Oetkerin gluteenittomia uutuuspizzoja katsellessa, että kun nämä gluteenittomat viljatkaan eivät tunnu tuottavan mulle enää ongelmia, niin ehkäpä pikku pizza ja pieni määrä juustoakaan ei tee enää mulle hallaa? Testasin pizzaa enkä huomannut saavani juustosta mitään selkeitä oireita, joten ostinpa sitten pizzaa toisenkin kerran, ja kolmannen, ja ja ja... Aasialaisissa ravintoloissa syödessä mulle kelpasi taas jogurttikastikekin, jos sellainen kuului annokseen, ja pitihän sitä juustoista nachopeltiäkin kokeilla pitkästä aikaa. Kohta huomasin syöväni viikottain lehmänmaitotuotteita. Tätä jatkui jonkin aikaa ilman, että olisin huomannut kroppani tai aivojeni edelleenkään reagoivan sen enempää näihin ruokavaliooni palauttamiini ruoka-aineisiin, mutta kun sitten kuumeilu alkoi antaa itsestään taas merkkejä, niin mulle alkoi kunnolla valjeta, mistä on kyse. Labroissa käyminen vahvisti epäilyni - tulehdusarvoista lasko oli jälleen kivunnut jo lähelle lukemia, jossa se oli ennen ensimmäistä paleokokeiluani ja painokin oli hivuttautunut lukemiin, joissa se ei ollut ollut vuosiin. Lisääntyneestä tulehduksesta ja suoliston falskaamisesta kertoivat myös iho-ongelmien paluu sekä rautavarastojen tyhjeneminen - paleoaikoina raudat pysyivät hyvinä ilman erillisiä tankkauksia ja iho oli terve. Nyt en ollut syönyt edes gluteenia, lukuunottamatta pieniä määriä, joita tullee mm. kauramaitojen, joita ei ole tehty puhtaasta kaurasta mukana, eli oli melko selvää, että myöskään gluteenittomat viljat ja lehmänmaito eivät nyt vaan millään sovi yhteen mun tulehdussairauteni kanssa.

Niinpä viljat ja lehmänmaitotuotteet saivat joulukuun puolessa välissä taas lähteä ja tilanne on sen jälkeen kehittynyt paljon parempaan suuntaan, mutta tämä muutos ei riitä, vaan seuraavaksi mun on ryhdyttävä aktiivisesti keksimään vaihtoehtoja riisi-, pasta- ja perunalisäkkeille sekä karsittava valmiit valkoista sokeria sisältävät herkut ruokavaliostani. Kyllähän mä jo aiemmilta paleoajoiltani tiedän, että esimerkiksi riisi on helppoa korvata parsa- tai kukkakaalista raastetulla "riisillä", pasta vaikka spiraalileikkurilla leikatuilla kasvis"spagetilla" ja peruna juureksilla, eli nyt on vaan kaiveltava nuo tiedot esille sieltä muistin sopukoista ja ryhdyttävä elämään näiden oppien mukaan. Lisäksi mun käsitykseni siitä, mistä aineksista ateria koostuu, kaipaa taas hieman päivittämistä, nimittäin jotenkin olen mennyt taas vähän liikaa mukaan ajatukseen siitä, että ateria tarkoittaa jotain hiilarilähdettä yhdistettynä jonkin sortin kastikkeeseen. On muunlaisiakin tapoja syödä - entisinä paleoaikoinani harrastin paljon mm. erilaisia kasvis-liha/kana-pannuja, uunikasviksia tai -juureksia kera proteiinilähteen, keittoja sekä erilaisia lämpimiä ja kylmiä salaatteja. Lisäksi tein paljon erilaisia smoothieita, tuorepuuroja ja munakkaita. Näille linjoille aion jälleen palata.



Tästä käynnistyy hiilaritietoisempi paleotyyppinen syöminen, jonka tavoitteena on saada verensokeria ja hormoneja tasapainotettua, elimistön tulehdustilaa sammutettua ja painoakin siinä samassa pudotettua niin, että vuoden takaiset farkut mahtuvat taas hyvin jalkaan ja tulehdusarvot ovat huhtikuun puolivälissä otettavissa labroissa taas nätisti viitteissä. Täysin vhh:ksi en aio heittäytyä, elimistöni ja kilpirauhaseni tarvitsee jonkin verran hiilihydraatteja ja aion edelleen (kuten tein myös autoimmuunipaleolla ollessani) käyttää pieniä määriä esimerkiksi valkoista riisiä hiilarilisänä päivinä, joina hiilarit jäisivät muuten turhan mataliksi, mutta ohjenuoranani on höttöhiilareiden korvaaminen pääasiassa kasviksilla. Pystyin siihen aiemminkin, joten pystyn siihen nytkin.  

maanantai 12. helmikuuta 2018

Äänikylvyssä

Keholliset stressinhoito- ja rentoutusmenetelmät ovat kiinnostaneet mua jo jonkin aikaa ja kun näin Facebookissa ilmoituksen paikallisella joogakoululla järjestettävästä äänimalja- ja gongirentoutuskonsertista, niin menin ja varasin saman tien paikan itselleni. Mulla oli olemassa vain netin perusteella muodostunut hämärä aavistus siitä, mistä tällaisessa konsertissa on kyse, mutta halusin ehdottomasti tietää aiheesta lisää sekä kokea rentoutuksen paikan päällä. Eilen illalla pakkasin sitten viltin, tyynyn ja villasukat reppuuni ja fillaroin läpi talvisen maiseman Joogakoulu Kajolle, jonka sali olikin jo lähes täynnä äänikylvyn alkamista odottavia ihmisiä. Riisuin lumiset lenkkarini eteiseen, kiikutin talvikamppeeni ja reppuni pukuhuoneeseen ja etsin itselleni vapaan maton, jolle asetuin viltteineni ja tyynyineni. Sali oli aika pieni, mukaan mahtui ehkä noin viisitoista osallistujaa, mikä tuntui ihan sopivalta määrältä ihmisiä. Huone oli valaistu pehmein valoin ja kynttilöin, mikä auttoi virittäytymään tunnelmaan. Huoneen etuosaan oli aseteltuna gongeja, kristallimaljoja ja muita soittimia odottamassa soittajiansa.

Kun kaikki osallistujat olivat rauhoittuneet paikoilleen, niin muusikko-äänihoitajat Simo Santeri Virtanen ja Tiina Karjatse, jotka olivat saapuneet Virosta soittamaan kaksi konserttia hämeenlinnalaisille, istuutuivat soittimiensa luokse ja ryhtyivät avaamaan lyhyesti, mistä äänihoitosessiossa on kyse ja mitä on odotettavissa. Gongien ja kristallimaljojen äänillä on vaikutuksia, jotka uppoutuvat syvälle kehomme, hermostomme ja mielemme ytimeen ja jotka voivat viedä meidät ikään kuin matkalle toisiin ulottuvuuksiin. Äänet voivat rentouttaa, mutta toisaalta ne voivat myös hetkellisesti pahentaa olemassa olevia kiputuntemuksia tai tuoda vaikeitakin tunteita tai pelkoja pintaan. Äänirentoutuksen aikana on tärkeää etsiä ne olemisen tavat ja asennot, missä on mahdollisimman hyvä olla. Useimmiten ihmiset osallistuvat rentoutukseen selällään maaten, mutta kaikki käy. Rentoutuksen jälkeen on tärkeää juoda runsaasti vettä.

Alkuesittelyn jälkeen asetuimme alustoillemme makaamaan ja odottamaan äänikylvyn alkua. Oma oloni ei tuossa vaiheessa ollut kaikkein mukavin - oli vielä vähän hiki talvitamineissa fillaroinnin jäljiltä ja uusi, outo tilanne sekä yksin vieraiden ihmisten seurassa oleminen stressasi hieman. Suljin silmäni, hain mukavan asennon ja yritin keskittyä ääniin, jotka soivat huoneessa vielä aika hiljaisina. Huomasin ajatusteni karkailevan sinne sun tänne ja stressaantuvani siitä, etten pysty keskittymään konsertista nauttimiseen, mutta sitten totesin vain, että so be it, jos en pysty niin sitten en pysty ja nautin nyt vaan sen minkä kykenen, ilman paineita. Tämän jälkeen huomasinkin jo alkavani rentoutua, tottua uuteen tilanteeseen ja nauttia ympärilläni kaikuvista äänimaisemista. Pian huomasin jo olevani itse osa tuota äänimaisemaa - en enää sen sivustaseuraajana, vaan niin, että äänet tuntuivat soivan mun sisälläni, kehossani. Soittimista, varsinkin gongeista, lähtevät ääniaallot resonoivat kropassa aiheuttaen väristyksiä ja synnyttäen tunteen ikään kuin meren aaltojen vietävänä olemisesta. Soittimet soivat upeasti yhteen ja äänimassa tuntui kasvavan kasvamistaan, muodostuakseen lopulta hyökyaallon kaltaiseksi valtavaksi vyöryksi, joka tuntui hetken lähes kipuna kropassa ennen kuin osasin hellittää ja antaa sen kulkea itseni läpi. Gongien pauhun rauhoituttua kristallimaljat aloittivat laulunsa ja kuulostivat kirkkaimmista kirkkaimman vuoristopuron solinalta. Oloni oli totaalisen rentoutunut ja pehmeä ja toivoin, ettei konsertti loppuisi ikinä.



Niin vain kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja pienen hiljaisen hetken jälkeen Tiina ja Simo lähtivät meitä herättelemään takaisin tähän maailmaan pehmeiden sävelten, laulun ja suitsukkeiden voimin. Tiina (?) kierteli osallistujien keskellä suitsukkeen ja jonkun ihanan kuuloisen soittimen kanssa ja soitti tuota soitinta hetken kunkin osallistujan päällä, mikä tuntui kropassa jännänä pehmeänä väreilynä. Samalla Simon ääni kutsui meitä palaamaan takaisin retkiltämme tähän aikaan ja paikkaan. Vastahakoisesti ryhdyin liikuttelemaan käsiäni ja jalkojani, raottelemaan silmiäni ja hilaamaan itseäni patjaltani istuma-asentoon. Olo oli tyytyväinen ja raukea. Kun vilkuilin ympärilleni, näin yhtä lailla raukeita kroppia ja kasvoja ympärilläni.  

Tilaisuuden päätteeksi oli mahdollisuus jakaa kokemuksiaan hoidosta muiden osallistujien ja äänihoitajien kanssa sekä esittää mieleen nousseita kysymyksiä teekupposen äärellä. Keskustelua syntyikin ihan mukavasti ja seurailin sitä mielenkiinnolla, vaikka itse en osannutkaan kokemaani tuossa vaiheessa vielä oikein sanallistaa, kokemuksen sulattelu ja ajatuksiksi ja sanoiksi jäsentäminen otti oman aikansa. Poistuin tilaisuudesta tyytyväisin mielin ja uteliaana oppimaan aihealueesta lisää. Olen aika varma siitä, että tämä ei jää viimeiseksi kerrakseni äänihoitojen parissa.

Kiitos Tiina Karjatselle ja Simo Santeri Virtaselle sekä tilaisuuden järjestäneelle Slow Mondolle ihanasta illasta!

torstai 8. helmikuuta 2018

Hei hei heittäytyminen, tervetuloa tasapainoinen arki

Savusuolaa-blogin Janican mainio kirjoitus elämän tasapainoon saattamisen vaatimuksen sadismista ja heittäytymisen kaipuusta sekä Annan kirjoitus ruokafilosofiastaan, jota määrittää rentous ja stressaamattomuus, saivat mut miettimään omaa suhdettani tasapainoon, heittäytymiseen ja ruokaan. Heittäytyminen ja asioiden tekeminen rennon spontaanisti: ne ovat asioita, joita myös itse kaipaan entisestä elämästäni. Vieläkin muistan niin hyvin, miltä tuntui uppoutua asioihin täysillä, itsensä unohtaen, havahtuen tuntien päästä huomaamaan, ettei ole muistanut innostukseltaan edes syödä tai käydä vessassa; tai miten ihanaa oli tuosta noin vaan lennosta hypätä milloin minkäkin mieliteon tai kreisin idean vietäväksi. Elämä oli vapaampaa ja se oli ihanaa!

Sairastumisen myötä heittäytymisen ja spontaaniuden tilalle on tullut suunnitelmallisuus ja laskelmoiminen ja vapaus on saanut uuden merkityksen. Asioiden ja tekemisten suunnitteleminen ja aikatauluttaminen sekä pitäytyminen tiukasti tietyissä päivittäisissä rutiineissa on mulle se väline, jonka avulla saan lunastettua itselleni energiaa tehdä asioita elämässäni ja nauttia elämästä. Jos en eläisi aika suunnitelmallista ja kurinalaista elämää, niin menettäisin vapauteni tehdä mitään muutakaan. Esimerkiksi tiukan ruokavalion noudattaminen mahdollistaa mulle paremman voinnin ja sitä kautta elämän, joka on muutakin kuin sängyssä makaamista. Tekemisten rajaaminen ja aikatauluttaminen niin, että pysyn tekemisissäni "rasitusikkunassani", mahdollistaa sen, että jaksan seuraavanakin päivänä selviytyä rutiineistani, joiden avulla pysyn tolpillani, ja tehdä jotain ekstraakin. Kahvilan vitriinissä nimeäni huutelevan leivoksen syömättä jättäminen, ex tempore -baarireissusta kieltäytyminen tai lepäämään meneminen kesken tekemisen flowta ovat pieni hinta siitä, että pystyn tekemään taas asioita elämässäni, mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei mua koskaan harmita, että joudun jo tässä elämänvaiheessa luopumaan asioista, joista luopuminen kuuluisi vasta vanhuuteen. Joskus väsyn tähän tasapainoiluun ja annan mennä, vaikka tiedostan, että joudun maksamaan heittäytymisestäni raskaat verot. Nykyään asian tai tekemisen pitää olla mulle tosi tärkeä ja innostava, jotta haluan lähteä tietoisesti terveydelläni leikkimään ja takapakkia hakemaan. Koska tällainen säädelty elämä näyttäytyy spontaania heittäytymistä ja rentoa elämänasennetta arvostaville ihmisille varmaan vähän ankeana ja tylsänä, niin ihan hirveän usein eteeni ei nykyään edes tule tilanteita ja kutsuja, joiden kohdalla tarvitsisi jaksamisiaan ja energioidensa investoimisia punnita. Elämäni tärkeiden ihmisten tärkeiden asioiden ja elämäntapahtumien kohdalla mun ei tarvitse osallistumistani edes miettiä - tottakai he ja heidän juttunsa ovat panostukseni arvoisia enkä harmittele, vaikka joutuisin jaksamiseni ylittävästä aktiivisuudestani jälkikäteen veroja maksamaan.

Opettelen siis nauttimaan elämästä ja arjesta, joka on tasapainoilua, suunnittelemista, rajaamista ja priorisoimista, koska se on mun avaimeni vapauteen siinä muodossa, kun se on tämän elämän- ja terveystilanteen asettamissa rajoissa mahdollista.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Helmikuun ensimmäinen viikonloppu

Parasta juuri nyt: metsä- ja peltohiihto!

 
Olen koko talven haaveillut aurinkoisista, lumisista päivistä, joina voisin kaivaa metsäsukset ja monot meidän landen kesäsäilöstä ja lähteä talvisia peltoja ja metsiä valloittamaan. Kuluneena viikonloppuna tuollaisia päiviä sitten lopulta saatiin. Mikään hikiurheilu ja valmiiden, yleisten latujen tamppaaminen kiireisten himohiihtäjien kolistellessa kannoilla ei ole mun juttuni, mutta omaa tahtia tapahtuva rauhallinen umpihankihiihto, jossa reitti muotoutuu fiiliksen ja auringon suunnan pohjalta ja jossa pääosassa on luonnon rauhasta ja kauneudesta nauttiminen sekä liikkuminen omaa kroppaa kuunnellen ja kunnioittaen - sille mä sanon, että kyllä kiitos! On mahtavaa, että ollaan saatu Etelä-Suomeenkin tänä talvena näin paljon lunta ja toivon, että maaliskuullekin riittää hiihtokelejä, sillä ihan parasta hiihtäminen on tietysti maaliskuisen hankikannon aikaan. Talvi ei tunnu talvelta ilman kutittava pipo päässä keskellä maaliskuun häikäiseviä hankia nautittua appelsiinia ja kahvikupillista.

Omat metsäsukseni olen hommannut armeijan ylijäämäkaupasta. Hyvin lykkii!
Vanhoihin suksisiteisiin sopivien monojen löytymisessä on ollut omat haasteensa, kun armeijakaupan kengät ovat mulle liian isoja. Appiukon kesämökin kätköistä löytyivät nämä vuosikerta-aarteet. Vähän notkistavaa rasvaa nahkapohjiin ja a vot! Edelliset muovipohjaiset kasariversiot murenivat eka potkujen jälkeen ladun varrelle!

Viikonloppu meni hiihtämisen lisäksi muutenkin rennosti ottaen, saunoen ja hyvin syöden. Viikonlopun ruokalistan teemaksi muodostui lähiruoka: naapurin metsästämästä peurasta valmistettuja riistapyöryköitä, oman kylän kalastajalta haettua ja pannulla paistettua kuhaa, miehen sukulaisen kasvattamasta kanista pitkään possun kanssa haudutettua barbeque-tyyppistä uunilihaa sekä oman maan perunoista keitettyä muusia. Tämä olikin mun eka kertani, kun kokkasin kuhaa ja kania ja molemmat ruoat onnistuivat mainiosti eli teenpä toistekin, jos tällaisia mahtavia raaka-aineita käsiini saan. Puhdas, eettinen lähiruoka ja sellaisen ruoaksi laittamisen mahdollisuus on yksi elämäni isoimpia iloja ja kiitollisuuden aiheita. 

Uusi viikko alkoi hyvin ravituin ja rentoutunein kehoin ja mielin ja nyt tuntuu siltä että on taas mukavaa käydä muihin hommiin käsiksi. Tältäkö ne ihan vapaat viikonloput, joita työssäkäyntiaikoina vielä oli, tuntuivat? Täytynee ryhtyä järjestämään tällaisia vastakin.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Tunnistamaton ja tunnustamaton

Kun sairastaa sairautta, jonka diagnoosi ei ole varma, joutuu aika monessa asiassa väliinputoajaksi. Diagnoosin saaminen on se asia, joka käynnistää potilaan kohdalla hoitoketjun ja mahdollistaa erityiskorvaavuuksien hakemisen lääkkeisiin sekä yhteiskunnan sairaille järjestämien tukisysteemien asiakkaaksi pääsemisen. Diagnoosi on lääketieteen ja yhteiskunnan tapa tunnistaa ja tunnustaa, että ihminen on sairas ja oikeutettu apuun ja tukiin. Jos taas sairastaa hankalasti diagnosoitavissa olevaa, mahdollisesti harvinaista sairautta, jota lääkärit eivät osaa tunnistaa ja hoitaa, tarkoittaa se liian usein sitä, ettei ihmisen sairautta myöskään tunnusteta ja myönnetä todeksi. Jos ei ole lyödä pöytään diagnoosikoodia ja -nimikettä huolimatta sairauden vakavuudesta ja toimintakykyä rajoittavuudesta, niin helposti joutuu todistusvelvollisuuden eteen - pahimmillaan niin, että omaa sairauttaan joutuu todistelemaan jopa lääkäreille, mutta useimmiten ainakin tukisysteemeistä vastaavat viranomaiset sekä ainakin osa tuttavista ja ystävistä, jopa läheisistäkin, suhtautuu nimettömään sairastamiseen kulmiaan kohotellen ja miettien, että "onkohan se nyt niin kipeä kuin mitä väittää...".

Voin kertoa, että tuntuu aika kohtuuttomalta joutua kokemaan hylätyksi tulemisia, taistelemaan ennakkoluuloja vastaan, stressaamaan jatkuvalla syötöllä toimeentulostaan sekä opiskelemaan kaikki mahdollinen materiaali potentiaalisista diagnooseistaan osatakseen penätä neuvottomilta lääkäreiltä lisätutkimuksia ja hoitokokeiluja, kun kroppa tuntuu pettävän alta ja kun sairaana pitäisi tämän kaiken sähläämisen sijaan saada keskittyä itse sairautta vastaan taistelemiseen ja paranemiseen. Olo on usein aika voimaton ja yksinäinen eikä vertaistukikaan tuo tilanteeseen aina kovin suurta apua, se kun pyörii yleensä tiettyjen diagnoosien ympärillä ja diagnoosien mukaisissa vertaistukiryhmissä mukana olijoilla haasteet ovat kuitenkin aika lailla erilaisia kuin diagnoositta sairastavilla. Kuulun useampiin diagnoosikohtaisiin vertaistukiryhmiin eli olen liittynyt niihin ryhmiin, joiden mukaisia diagnooseja kohdallani on epäilty, mutta tunnen usein oloni vähän vieraaksi ja vääränlaiseksi myös näissä ryhmissä. Niissä hengailee enimmäkseen melko tyytyväisiä ja luottavaisia potilaita, jotka saavat (ja hyvä niin, niinhän sen pitäisi olla!) keskittyä sairautensa kanssa pärjäämiseen lääkäreiden ja muun sairaalan henkilökunnan pitäessä asiat rullaamassa ja toimeentulo- ja kuntoutusasioidenkin yleensä järjestyessä. Tunnen itseni noissa porukoissa joskus suorastaan jonkin sortin häiriköksi avautuessani omista taisteluistani sekä niistä johtuvasta väkisinkin kriittisestä suhtautumisestani koululääketieteen rajalliseen osaamiseen. Tunnen rikkovani "negailullani" sitä positiivista ja luottavaista tsemppihenkeä, jota ryhmissä halutaan rakentaa. Itseni aktiivista hoitamista mm. ruokavaliolla valtaosa katsoo vinoon, koska sairaalan lääkäreiden mukaan ruokavalio ei vaikuta näihin sairauksiin mitenkään. Pullakahvit solunsalpaajatiputuksen jälkeen sairaalassa on normi ja mun puheeni viljattomasta, maidottomasta ja sokerittomasta ruokavaliosta sairauden hoitona saa monen kulmat nousemaan - "sairaus tuo jo muutenkin niin paljon rajoitteita, että kyllä elämästä pitää osata nauttiakin!".  Enää en jaksa näissä ryhmissä omahoidoistani tai haasteistani juuri edes puhua, vaikka olen ihan vakuuttunut, että moni saisi sairauteensa myös elämäntapamuutoksista apua. On turha tyrkyttää, jos kiinnostusta itsensä hoitamiseen muutenkin kuin lääkkeillä ja halua muutosten tekemiseen ei ole. 

Eniten kotonani olen sellaisten ihmisten, jotka joutuvat omaan tapaani joko taistelemaan diagnoosin, hoidon ja toimeentulon saamisesta tai sitten taistelemaan "romukoppadiagnoosiksi" luokitellun diagnoosin lääkärikunnassa ja yhteiskunnassa vakavasti ottamisen puolesta. Nämä ihmiset tietävät, mitä käyn läpi, ja mä koen ymmärtäväni heitä. Jotenkin olen päätynyt erään tällaisen ryhmän ylläpitäjäksikin. On mahtavaa, että on edes joku pieni joukko ihmisiä, johon voi kuulua. Kunhan mä tästä vielä kuntoudun, niin haluan ryhtyä tekemään tavalla tai toisella töitä sen eteen, että meidän kaltaisemme hiljaiset ja reunalle sysätyt tulevat jatkossa paremmin nähdyiksi, kuulluiksi ja huomioiduiksi.

Työpäiviä, sort of



Tämän vuoden melko stressaavien ekojen viikkojen jälkeen elämä on alkanut asettumaan taas uomiinsa ja olen päässyt aloittelemaan sellaista arkea, jota toivon voivani tällä hetkellä elää. Ajattelen, että kuntoutuminen on tällä hetkellä mun työni ja niinpä mun arkeni pyörii sellaisten asioiden, jotka edesauttavat mun tervehtymistäni, ympärillä. Tavoitteenani on sellainen omassa rasitusikkunassani toteutuva tasapainoinen elämä, josta jo aiemminkin täällä blogissani kirjoittelin.

Mun elimistössäni jylläävä inflammaatio sekä krooninen stressi, joka sekoittaa kroppaa huolella, ovat nähdäkseni tällä hetkellä niitä asioita, jotka mun tulee opetella taklaamaan, jos ja kun haluan tästä vielä kuntoutua. Molempia näistä olen jo ryhtynyt pienin teoin kampittamaan:

Inflammaatiota hoidan ruokavaliomuutoksen avulla.
Gluteenittomatkin viljat ja kaikki lehmänmaitotuotteet ovat saaneet lähteä keittiöstämme ja tulehdusta vähentävän paleoruokavalion noudattaminen on reilun kuukauden jatkuttuaan alkanut tuottaa jo tulosta eli elimistö tuntuu jo selvästi vähemmän tulehtuneelta ja kuumeilupäivien määrä on vähentynyt. Uskon, että lasko normalisoituu jälleen samaa tahtia kuumeilun vähenemisen kanssa, näin tapahtui viimeksikin paleoruokavaliolle siirtyessäni. Sokeria on mennyt vielä jonkin verran mm. kaupan vegaanijäätelöiden mukana, siitäkin pitäisi päästä eroon. Kotimaisten marjojen, jotka ovat ihan parhaita superfoodeja ja luonnon tarjoama ase tulehdusta vastaan, kulutusta olen lisännyt tuntuvasti ja marjasmoothie on kuulunut lähes jokaiseen päivääni.  

Stressiä pyrin hallitsemaan muun muassa meditaation ja hengitysharjoitusten avulla.
Kirjauduin meditaatiosovellukseen (InsightTimer), jonka olin joskus taannoin ladannut puhelimeeni, ja huomasin, että edellisestä meditointikerrastani oli kulunut lähes vuosi (!!). Siltä se kyllä tuntuikin, tuntui tosi hankalalta päästä taas kiinni harjoitteluun. Sitkeästi olen kuitenkin ilta toisensa jälkeen istuutunut olohuoneen matolle, venytellyt hieman, asettanut sovelluksen ajastimeen viidestä minuutista kymmeneen minuuttiin aikaa, sulkenut silmäni ja ryhtynyt hengittämään. Helpoimmalta on tuntunut pelkän istumisen sijaan tehdä harjoituksia, joissa keskitytään oman hengityksen seuraamiseen. Vuorosierainhengitys ja harjoitus, jossa uloshengitetään neljään laskien, lasketaan kahteen hengitystä pidättäen, sisäänhengitetään neljään laskien, lasketaan kahteen hengitystä pidättäen jne. ovat olleet mun suosikkiharjoituksiani. On ihmeellistä, miten jo ihan muutamien minuuttien mittainen rauhoittuminen ja hengittely voi tuoda rauhan ja levollisuuden tunteen kroppaan ja mieleen. Ihan joka ilta en ole jaksanut meditoida, mutta se on okei, tässä ei olla täydellisyyttä tavoittelemassa vaan edetään jaksamisen ehdoilla. Seuraavaksi olisi tarkoituksena palautella mieleen joku kevyt qigong- tai joogaharjoitus, jonka voisi yhdistää meditointihetkiin.

Paleokokkailuiden ja meditoimisen lisäksi mun päiviini on kuulunut nyt opiskelua: olen loppusuoralla funktionaalista neurologiaa harjoittavan Datis Kharrazianin kirjan Why Isn't My Brain Working? -kirjan luku-urakassa ja voin todeta, että harvoin olen käyttänyt 20 euroa yhtä fiksusti kuin tilatessani tämän kirjan useampi vuosi takaperin Adlibriksestä. Fiksua ei sen sijaan ole ollut lykätä lukemista - on nimittäin sellainen tietopaketti aivojen toiminnasta ja kuntouttamisesta, että jokaisen neurologisten haasteiden kanssa painiskelevan, aivosairauksien ennaltaehkäisystä kiinnostuneen tai aivotoiminnan ja kognitiivisen kapasiteetin optimoimiseen pyrkivän kannattaisi se lukea. Kun luen kirjaa, mussa vaihtelee äärimmäinen innostus ja ilo tekstin synnyttämistä oivalluksista, sekä toisaalta valtava pettymys koululääketieteen kapea-alaista ajattelua kohtaan, ja huokailen mielessäni, että "kunpa olisin tämänkin tiennyt kymmenen vuotta sitten!". Kirjan mulle antama opetus on, että kun koululääketieteen edustama neurologia nostaa kätensä potilaan auttamisen edessä pystyyn, niin paljon on todennäköisesti vielä tehtävissä. Aina kun Kharrazianin vastaanotolle tulee neurologisista ongelmista kärsivä potilas, niin hän tutkii ainakin seuraavat asiat: hormonitasot, immuunipuolustuksen tilan, verensokeritasapainon, kolesterolin ja lisämunuaisten kunnon. Funktionaalisessa lääketieteessä kaikki liittyy kaikkeen ja se näkyy tehtävissä tutkimuksissa. Kunhan saan kahlattua teoksen loppuun asti, niin alkaa asioiden sisäistäminen ja soveltaminen. Oikeastaan jo sovellankin joitain kirjan oppeja noudattaessani tulehdusta vähentävää ruokavaliota ja harrastaessani meditoimista. Tulen varmasti kirjoittamaan kirjasta lisää postauksia, kunhan saan sulateltua lukemaani.

Tällaisia työpäiviä täällä on siis ollut tasapainotettuna pitkillä yöunilla, päivätorkuilla ja lepohetkillä. Tuntuu hyvältä; tiedän ainakin tekeväni parhaani.