perjantai 30. joulukuuta 2016

Päivä 23 / December reflections

Päivä 23: kimallus / sparkle


Tämä kuva ei ole kuluneelta vuodelta, vaan kesältä 2013, jolloin istuin Utön aurinkoisilla kallioilla katselemassa kesäisen meren pärskeitä ja kimallusta. Kuluneena vuonna olen kuitenkin haaveillut paljon lomasta ja irtiotosta, maiseman vaihdosta - edes pienestä, muutaman päivän mittaisesta. Tuo kesän 2013 saaristoreissu oli viimeisin kerta, jolloin tunsin olevani ihan oikeasti rentoutunut ja lomalla. Jokohan olisi aika kehitellä jotain lomareissun tynkää..?   

Päivä 22 / December reflections

Päivä 22: tämä vuosi oli... / this year was...


...vähän kuin suolla rämpimistä. On tullut kovasti touhuttua asioita, siinä määrin kun voimat ovat antaneet myöten, mutta silti tuntuu, ettei matka ole juurikaan edennyt mihinkään suuntaan. Väsyttää kyllä kuten suolla rämpimisenkin jälkeen. Toisaalta, suo on kyllä yksi mun lempipaikoistani tässä maailmassa! Siellä on ihan oma värikäs miniatyyrimaailmansa, paljon jännittävää ja kaunista katsottavaa ja karpaloita ja lakkoja poimittavaksi. Ja se suopursun tuoksu! Joo. suolla on kuluneena vuonna rämmitty ja nyt vähän väsyttää, mutta kaikkea kaunista ja ihanaa on siinä rämpimisen keskellä havaittu ja mieleen tallennettu.  

Päivä 21 / December reflections

Päivä 21: talvipäivänseisauksen auringonlasku / solstice sunset

 
Vuoden lyhin päivä oli harmaa ja pimeä. Nyt kohti valoa, en pistä hanttiin. 

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Päivä 20 / December reflections 2016

Päivä 20: halia, käpertyä jonkin tai jonkun viereen / snuggle

Päivä 19 / December reflections 2016

Päivä 19: jotain, mitä rakastan / something I love

 
Rakastan kahvipapujen tuoksua ja sen lupausta täyteläisestä, tummapaahtoisesta kahvikupillisesta. (Ja rakastan myös ruskean ja sinisen väriyhdistelmää!) 

tiistai 20. joulukuuta 2016

Sanani vuodelle 2017: EXPLORE

 
Vuoden vaihteen rituaaleihini on jo useamman vuoden ajan kuulunut Susannah Conwayn luoman Unravel the Year Ahead -työvihkon täyttäminen ja sama homma kutkuttelee jälleen mieltä vanhan vuoden käydessä vähiin ja uuden odotellessa jo ihan nurkan takana. Tykkään ajatuksesta summata menneen vuoden tapahtumat ja opit sekä orientoitua tulevaan käyttäen kompassina itse valittua "tukisanaa", joka on apuna vietäessä elämää eteenpäin haluttuun suuntaan.

Aiempina vuosina olen käyttänyt Susannahin työvihkoa lähinnä vuoden vaihteeseen sijoittuvan itsereflektion välineenä enkä ole satsannut sen enempiä energioita itselleni sopivan sanan valintaan. Näin ollen olen myöskin unohtanut valitsemani sanan hyvin nopeasti vuoden vaihtumisen jälkeen eikä vihkon täyttämisestä ole ollut sellaista pidempiaikaista hyötyä, jollaista siitä voisi saada, jos etenisi Susannahin ohjeiden mukaan. Nyt haluan kokeilla tätä hommaa ihan kunnolla ja valitsen suuntaviittasanani ajatuksella, jo ajoissa ennen työvihkon täyttämistä ja vuoden vaihtumista. Susannah on jopa luonut viiden päivän mittaisen, maksuttoman, helpon sähköpostikurssin, joka auttaa oman sanan löytämisessä!

Kuulostaako hassulta? Ainakin mua ajatus viiden päivän mittaisesta sananlöytämiskurssista hieman hymyilytti alkuun, mutta käytyäni "kurssin" tehtävät läpi ja hihkuessani ilosta löydettyäni oman sanani, jonka kanssa nyt suuntaan innosta piukkana kohti uutta vuotta, en voi kuin olla tyytyväinen siihen, että päätin tätäkin "hömppää" kokeilla.

Mun sanani tulevalle vuodelle on EXPLORE, jolle löytyy monia suomen kielen vastineita: tutkiminen, tutustuminen, kokeileminen, tutkaileminen, tutkimusretkeileminen... En ole vielä ihan varma siitä, minkä suomenkielisen sanaversion kanssa lähden tulevaa vuottani viettämään - eiköhän se tässä pian selkene. Joka tapauksessa tämä sana tarkoittaa mulle uteliasta ja ihmettelevää asennetta suhteessa sekä maailmaan, jossa elän, että siihen minään, joka musta on tullut tai on tulossa. Tämän sanan kautta sekä katselen, kuuntelen, haistelen, maistelen ja tunnustelen maailmaa avoimin aistein ja mielin, että käännyn omaa itseäni kohti, sisäänpäin - mutta avoimin mielin. Tuleva vuosi tulee olemaan tutkimusretki maailmaan ja omaan itseen. Tämä on juuri se, mitä nyt tarvitsen. Toivatpa tuleva vuosi ja terveyshaasteeni eteeni mitä tahansa, niin mun on pian aika irtautua potilaan roolistani ja kiinnostua maailmasta sekä siitä, mitä sillä voisi mulle olla kaiken tapahtuneen jälkeen tarjota ja mitä mä voisin sille tarjota. Tutkin maailmaa siis paljolti niin, että mielessäni on kysymys "mitä kaikkea musta voisikaan tulla isona". Samalla "exploroiminen" on kuitenkin myös paljon muuta: se on kiinnostusta kaikkea kohtaan, halua kokeilla uusia asioita, kykyä nähdä tutut asiat tuoreina, halua matkustella... Sitä maailman ja elämän nälkää, joka mussa kaiken kotona vietetyn ajan jälkeen kuplii ja pinnan alla kuohuaa. Ja kaiken tämän lisäksi sanalla on vielä yksi vivahde, joka liittyy asiaan, joka oli ainakin joskus mulle tärkeä - tutkimiseen tieteellisen tutkimuksen teon merkityksessä ja maailman tarkasteluun ihmettelevän tutkijan asenteen kautta. Kun mä mietin tätä sanaa ja sitä, mitä se mulle merkitsee, niin musta tuntuu siltä kuin mun entinen, utelias ja ihmettelevä itseni hiljalleen taas heräisi eloon. Ehkä jos kuljen tulevan vuoden tämä sana suuntaviittanani, löydän myös tuon sairastelun alle piiloutuneen, kaikesta innostuvan puolen itsestäni?

Että mä olenkin nyt innoissani! Just nyt mulla on luottavainen olo sen suhteen, että tuopa vuosi eteeni mitä tahansa, niin tämän sanani tsemppaamana mä pystyn suhtautumaan kaikkeen tutkimusretkenä tai seikkailuna. Mun sanani on aktiivinen, positiivinen ja jännittävä. Sen avulla kaikessa on toivottavasti mahdollista nähdä jotain hyvää.

Unelmoiminen oli toinen sana, joka kilpaili tiukasti tutkimusretkeilemisen kanssa vuoden sanaksi pääsystä. Tykkäsin siitä erityisesti siksi, että unelmoiminen on vähemmän aktiivinen sana kuin tutkimusretkeileminen - unelmoimisessa maailmankaikkeudelle annetaan vapaat kädet päättää siitä, miten unelma tulee toteutumaan, mikä kiehtoo tällaista toipumassa olevaa kontrollifriikkiä. Tutkimusretkeileminen vei kuitenkin voiton, ainakin tällä erää. Ainahan voin kuitenkin tarvittaessa sanaani matkan varrella muuttaa, kuten Susannahkin muistuttaa. Nyt olen kuitnekin jo rakastumassa tutkimusretkeilemisen ajatukseen...

Seuraava askel on sitten printata Susannahin luoma työvihko ja lähteä sitä valitsemani sana mielessäni täyttelemään.

Päivä 18 / December reflections 2016

Päivä 18: heijastus, reflektio / reflection 

Päivä 17 / December reflections 2016

Päivä 17: viisi vuotta sitten / five years ago


Viisi vuotta sitten asuin toisessa kaupungissa. Voin huonosti, koska en ollut vielä löytänyt keinoja hoitaa itse itseäni esimerkiksi ruokavaliolla. Takana oli jo monta vuotta sairastelua eikä toipumista ollut näköpiirissä, mikä veti mieltä matalaksi. Jotain lääkekokeiluja tehtiin, mutta ei niistä ollut sanottavaa apua itse taudin hoidossa (mitä en näin jälkeenpäin ihmettele, koska diagnoosi oli todennäköisesti väärä). Toisaalta onnistuin oireita hoitavien, piristävien lääkkeiden voimalla tekemään pitkästä aikaa ekan vähän pidemmän lomareissuni, mikä oli ihan mahtavaa!

Päivä 16 / December reflections 2016

Päivä 16: salaisuus / a secret

 
"Näkymätön" sairaus on asia, jonka voi halutessaan, tiettyyn pisteeseen asti, pitää salaisuutena. Näkymätön sairaus ei näy päällepäin, ainakaan jos tarkastelija on vieras eikä osaa lukea sairauden merkkejä. Joskus sairauden merkit on helppo tulkita jostain muusta kuin sairaudesta johtuviksi - esimerkiksi ollessani sairaimmillani ja kortisonista turvoksissa, kärsiessäni pahasta silmien häikäisyongelmista ja raahustaessani siksi pitkin räntäisiä marraskuun katuja aurinkolasit turvonneella naamallani keikkuen herätin vastaantulijoiden mielessä varmaankin kaikenlaisia vähemmän mairittelevia tulkintoja (mutta onneksi en jaksanut tuolloin asiasta välittää). Osa tutuistakin ihmisistä, jotka eivät ymmärrä sitä, että sairaus voi olla näkymätön tai että ihminen voi olla sairas myös silloin kun hänellä ei ole varmaa diagnoosia, vetelivät tuolloin ulkonäöstäni ja siitä, etten "muka jaksanut" tehdä tuolloin oikein mitään, omia johtopäätöksiään. Nyt kun olen jo paremmassa kunnossa ja näytän taas ulkoisesti enemmän tai vähemmän terveeltä, tarkoittaa se näiden ihmisten silmissä sitä, että olen hieman "ryhdistäytynyt". Heille olen kertonut sairaudestani, en ole pitänyt sitä salaisuutena heiltä, mutta he eivät usko minua tai pysty jostain itsestään johtuvasta syystä käsittämään asiaa. Sen sen sijaan olen pitänyt salaisuutena, miten paljon heidän tapansa kääntää mulle selkänsä, epäillä kokemuksiani ja sanomisiani sekä mitätöidä mut mua loukkaa.

Onneksi tärkeimmät ihmiset osaavat katsoa pinnan alle ja uskovat mua. 

perjantai 16. joulukuuta 2016

Päivä 15 / December reflections 2016

Päivä 15: vuoden 2016 paras päätös / best decision of 2016


Paras päätökseni kuluvan vuoden aikana on ehdottomasti ollut osallistua Unelmakarttakirja-kurssille! Kirjoitin kurssista lyhyesti edelliseen, verkosta jo poistuneeseen blogiini, viime maaliskuussa seuraavasti:

///

Unelmakarttakirja-kurssi oli Hidasta elämää -sivuston perustajan Sanna Wikströmin vetämä verkkokurssi ja se kesti kuusi viikkoa. Seuraan Facebookissa Hidasta elämää -sivustoa ja satuin huomaamaan ilmoituksen tästä kyseisestä kurssista pian sen jälkeen kun olin vuoden vaihteessa kirjoitellut ylös ajatuksiani ja suunnitelmiani uutta, alkanutta vuotta ajatellen. Kurssin kuvaus resonoi minussa heti: kurssilla luvattiin käsitellä juuri niitä kysymyksiä, joiden pohtimisen olin asettanut tehtäväkseni. Hauska sattuma! Hetken vielä puntaroin osallistumistani, 40 euroakin on tässä elämäntilanteessa minulle ihan rahaa ja Unelmakarttakirja-kurssi kuulosti sellaiselta vähän nololta naisten hömpältä, jollaiseen minulla ei ole ollut tapana osallistua. Sitten päätin, että hitto vie, nyt luotan intuitiooni ja heittäydyn ja menen mukaan.

Onneksi luotin intuitiooni. Kurssi on tarjonnut minulle välineitä lähteä miettimään uudelta pohjalta elämääni tässä käännekohdassa, jossa pitkäaikainen sairastelu on pistänyt koko elämäni ja unelmani uusiksi.

Käytännössä kurssi eteni niin, että Sanna lähetti kurssin osallistujien sähköpostiin aina perjantaiaamuna pienen alustuksen, jossa käsiteltiin kunkin viikon aihetta eli tiettyä unelmoinnin osa-aluetta tai tulokulmaa aiheeseen tekstimuodossa. Lauantai- ja sunnuntaiaamuna postilaatikkoon kolahti sitten jokin aiheeseen liittyvä tehtävä, jonka sai tehdä omaan tahtiin silloin kun itselle parhaiten sopii. Tehtävät olivat kirjoittamista, piirtämistä/maalaamista, leikkaamista ja liimaamista sekä erilaisia meditaatioharjoituksia. Tehtävät tehtiin itse ennen kurssia hankittuun muistikirjaan, josta oli tarkoitus luoda itselle niin sanottu voimakirja, josta voisi ammentaa voimaa ja positiivisuutta sekä tukea omien unelmien toteuttamiselle kurssin jälkeenkin.

Jos kurssin keskeisimmän opin yrittäisi tiivistää sanalliseen muotoon, niin sen voisi muotoilla vaikka näin:

Unelmoinnin ideana on asettaa intentio (eli aikomus), herättää ja aktivoida tuohon unelmaan ja sen saavuttamiseen liittyvä tunne sekä elää sitten mieli ja aistit avoinna elämää eteenpäin, antaen elämälle mahdollisuus hoitaa loput. Painotus on unelmoinnissa ruumiillisena, aistimellisena, intuitiivisena, tuntevana, hetkessä läsnäolevana ja alitajuisena toimintana. Rationaalinen mieli, joka olettaa ennalta asioita sekä pyrkii kontrolloimaan itseä ja elämää näiden ennakko-oletusten pohjalta, on unelmoinnin este. Kurssilla tehtävien harjoitusten tekemisen tarkoituksena oli tulla tietoiseksi omista unelmointia rajoittavista, itseä ja elämää koskevista ennakko-oletuksista sekä harjoitella keinoja, joilla tuo intuitiivisempi, tuntevampi, läsnäolevampi ja alitajuisempi olemisemme puoli pääsee olemisessamme paremmin pinnalle.

Kun nyt lehteilin läpi tuon kurssin aikana luomani voimakirjan, niin tunne, joka jäi minuun päällimmäiseksi, oli positiivisen kupliva innostus sekä toiveikkuus ja tunne siitä, että maailma on minulle avoin ja mahdollisuuksia täynnä - tämä ei siis ollut mikään turha kurssi, ei todellakaan!

Ehkä isoin kurssin aikana tekemäni "löytö" oli joidenkin itseäni koskevien "totuuksien" ja rajoittavien uskomusten kyseenalaistuminen. Minä en olekaan pohjimmiltani sellainen kuin olen kuvitellut olevani. Olen antanut pelkojeni määritellä minua ja tekojani tietynlaiseksi, jolloin olen tullut valinneeksi elämässäni tiettyjä polkuja ja toisaalta olen sulkenut itseltäni ulos tiettyjä asioita "ei minulle mahdollisina". Kun nyt kurssin aikana kirjoittelin voimakirjaani kuvausta unelmapäivästäni tajusin, että minä kaipaan noita itseltäni kieltämiäni tai ainakin itseltäni väliaikaisesti pois sulkemiani asioita. Minun tehtäväkseni tulee nyt uskaltaa elää sellaisena minänä, jollainen todella olen. En halua ainakaan vielä kirjoittaa tästä aiheesta tänne tämän yksityiskohtaisemmin, ehkä myöhemmin on sen aika.

Ja se itse unelmakin, jota kurssilla työstin ja jonka tavoittamisen eteen olen ryhtynyt tekemään nyt töitä, liittyy vahvasti rohkeasti omana itsenäni tässä hetkessä elämiseen. Kurssilta sain välineitä tehdä arjestani sellaista, että tuo unelma tulee pieninä hetkinä minulle läsnäolevaksi jo nyt. Ja koska sitä vedämme puoleemme, mitä olemme, niin mitä enemmän muutun minäksi, joka todella olen, niin sitä enemmän voin odottaa maailman vastaavan tämän uuden minäni kutsuihin. 

 Nyt minun on vain otettava nuo saamani välineet käyttöön omassa elämässäni.

///

Voimakirjani ja kurssin opit ovat viimeisen puolen vuoden aikana jääneet paljolti muun elämän jalkoihin enkä ole jaksanut hyödyntää saamiani ajattelun välineitä omassa elämässäni, mutta olen onnellinen siitä, että minulla on tuo työkalupakki nyt hallussani, kun itsereflektiolle ja unelmien jahtaamiselle toivottavasti liikenee jatkossa enemmän aikaa ja energiaa.

torstai 15. joulukuuta 2016

Päivä 14 / December reflections 2016

Päivä 14: tekstuuri / texture


Talomme on rakennettu 1950-luvulla. Tämä vanha tiilistä rakennettu, elämää nähnyt taso ikkunan edustalla on yksi talomme suosikkiyksityiskohdista.

Päivä 13 / December reflections 2016

Päivä 13: vuoden 2016 soundtrack / soundtrack of 2016




Kuluneen vuoden soundtrack: hiljaisuus? Sitä olen kuunnellut eniten. Musiikkimaailman uutisista taas kolahti ehkä eniten David Bowien poismeno, mutta tuohon uutiseen reagoin lähinnä laittamalla Bowien kuuntelemisen tauolle. Bowie oli upea taitelija ja hänen musiikkinsa oli mulle tosi tärkeä asia käydessäni läpi elämäni hankalimpia aikoja ja siksi Bowien menetys oli kova isku, jota piti sulatella pitkän aikaa. Black Star on mulla edelleen kuuntelematta - ehkä nyt olisin jo valmis perehtymään siihen.

Kaikenlaisia bändilöytöjä on tullut vuoden varrella tehtyä, mutta useimmat niistä menevät siihen metalliprogekategoriaan, jota yleisimmin kuuntelen. Atomirotta on sen sijaan ollut kuunnelluimpien bändieni listalla yllättäjä - ei mulla ole ollut tapana ollenkaan innostua tämän tyyppisestä musiikista. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin kaivavani Spotifysta aina vain tätä bändiä kuunteluun ja tulevani tästä musasta hemmetin hyvälle tuulelle. Tykkään tuosta tarinan kerronnasta ja eri musiikin lajien letkeästä yhdistelemisestä. Bändin tyypitkin ovat erittäin symppiksiä ja keikalla meno on ihan loistavaa, sekin tuli kuluneen kesän aikana todistettua.

Päivä 12 / December reflections 2016

Päivä 12: kallisarvoinen / precious


Olipa kerran kevät, jona kyykistyin pokkarikamerani kanssa (en nähnyt tuolloin enää kuvata järjestelmäkameralla) kuvaamaan maasta päitään nostavia sinivuokkoja miettien, että mahtaako tämä olla kerta viimeinen, kun sinivuokkoja katselen. Elämä lupasi jo jatkua (senkin jatkuminen oli ollut aiemmin epävarmaa), mutta näkökyvyn pysyvien vaurioiden uhka ja laajuus oli edelleen kysymysmerkki. Kun sitten seuraava kevät saapui, kävelin järkkäri kädessäni ja silmät sumeina, mutta nyt onnen kyynelten sumentamina, tuolle samalle sinivuokkopaikalle tervehtimään ja ikuistamaan uuden kevään tulokkaita. Nyt sinivuokkojen kuvaamisesta on tullut mulle rakas rituaali, jolla juhlistan uuden kevään tuloa, elämän jatkumista ja sitä, että mä näen ja kykenen tekemään edelleen monia asioita. Terveydestä ja kyvystä nähdä on tullut mulle yksi kallisarvoisimmista asioista. 

Päivä 11 / December reflections 2016

Päivä 11: tärkein oppi vuonna 2016 / biggest lesson from 2016


Tämän mulle opetti vuosi sitten 26-vuotiaana äkillisesti menehtynyt sukulaiseni, joka eli kuten opetti.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Päivä 10 / December reflections 2016

Päivä 10: tein tämän / I made this!


Tykkään kasvattaa asioita ja seurata niiden kasvua. Tässä tomaatin-, basilikan-, kurpitsan- ja kesäkurpitsan taimet ovat nauttimassa valosta ja odottamassa ulkoilua varasto-kasvihuoneessa. 

Päivä 9 / December reflections 2016

Päivä 9: vuoden 2016 paras päivä / best day of 2016

 
 En osaa nimetä mitään yhtä parasta päivää (ties vaikka se olisi vasta tulossa?), mutta parhaimpia ovat olleet ne päivät, joina mulla on ollut tarpeeksi jaksamista ja energiaa mennä ulos, tehdä asioita ja nauttia elämästä. Kuten patikoida luonnossa ja nauttia kahvit kirkkaan huhtikuisen auringon alla.

Päivä 8 / December reflections 2016

Päivä 8: maassa / on the ground

Joulukuun värit. 

Päivä 7 / December reflections 2016

Päivä 7: viisi asiaa minusta / five things about me (tällä kertaa ilman kuvaa)

1. Pakastin, joka on täynnä (mieluiten itse poimittuja) marjoja, tuo mulle onnellisen ja turvallisen tunteen. Joo, marjoja voi ostaa marketistakin, mutta se ei ole yhtään sama asia!
2. Olin kerran hetken aikaa töissä tv-viihdetuotantoyhtiössä. Se oli tällaisen introvertin mielestä aika kamalaa! :D
3. Olisin ollut kuolleena jo monta vuotta, jos diagnoosi, jonka lääkärit mulle kerran antoivat, olisi ollut oikea. Eläköön väärä diagnoosi!
4. En ole koskaan käynyt kosmetologilla tai manikyyrissa.
5. Olen introvertti kotihiiri, mutta silloin kun mun on puolustettava läheisiäni tai itseäni, musta tulee leijona.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Loman tapaisesta, diagnooseista, turvallisuuden tunteesta ja horisonteista


Huomasin, että mulla on tässä nyt kuukauden verran lomaa reissuista terveyden- tai sairaanhoidon tyyppien pakeille (jos ei B12-vitamiinipiikitystä terveyskeskuksessa lasketa). Mä niin nautin! Aion tehdä asioita, joista saan hyvää mieltä ja joiden avulla saan samalla järjesteltyä ajatuksiani, jotka ovat jonkin verran sekaisin kaikesta kuluneen vuoden aikana tapahtuneesta. Kun uudet haasteet ovat taas heti vuoden vaihduttua vastassa, niin olen niitä toivottavasti vastaanottamassa positiivisin, selkein mielin ja paremmin voimin.

Suhtaudun alkuvuoden lääkärireissuihin sillä mentaliteetilla, että jos mulle tehtävien tutkimusten tulokset ovat positiivisia ja kertovat siitä, että paranemista on tapahtunut, niin se riittää mulle antamaan sen verran turvallisuuden tunnetta, että uskallan höllätä sairastamis-, diagnoosi- ja hoitokeskeisestä ajattelutapaani ja laajentaa horisonttiani elämään sairastamisen jälkeen. Jos hoidot ovat purreet ja tulehdus on paranemaan päin, tiedän olevani lopultakin oikealla tiellä hoitaessani tautiani infektiona enkä jonain muuna. Vointi on edelleen mitä on, mutta jos tulehdus on hellittämässä, tiedän voinninkin hiljalleen kohenevan, ja voin keskittyä hyvillä mielin hoitamaan niitä muita terveyteni puolia, jotka ovat kaikessa tässä hötäkässä ja vuosikausia jatkuneessa stressissä kärsineet. Samalla voimavaroja toivottavasti vapautuu "mitä musta pitikään tulla isona" -kysymyksen pohtimiseen.

Olen aiemminkin ollut samankaltaisessa tilanteessa kuin nyt, ajatellen että "jos uutiset ovat hyviä, niin mä voin hiljalleen jatkaa elämääni". Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten ja silloin uutiset olivat hyviä. Ne poistivat sen pahimman uhkan, joka oli giljotiinin terän kaltaisena heilunut pääni yläpuolella jo lähes kahden vuoden ajan. Psyykkinen helpotus oli valtavan suuri. Se, että pahin ja kohtalokas vaihtoehto saatiin suljettua pois ei kuitenkaan poistanut sitä faktaa, että olin edelleen sairas ja vailla varmaa diagnoosia ja tarvitsin lääkäreiden apua saadakseni hoidettua itseni kuntoon. Itselläni ei ollut tuossa vaiheessa tietotaitoa ja voimia auttaa itse itseäni. Järkytys oli aika valtava, kun tajusin, että pienten paranemisen merkkien jälkeen ja pahimman vaihtoehdon poistuttua diagnoosilistalta lääkäreiden kiinnostus diagnoosini selvittämistä ja minua auttamista kohtaan alkoi lopahtaa! "Ymmärräthän, että sua on tutkittu jo aika paljon." Elimistössäni oli käynnissä vakava tulehdusprosessi, olin oireideni takia työkyvytön ja mulla oli päällä raskaat lääkitykset, joita olisi pitänyt hiljalleen jo niistä aiheutuvien isojen sivuvaikutustenkin takia purkaa pois, mutta ketään ei tuntunut enää kiinnostavan auttamiseni. Paitsi lopulta sitä yhtä lääkäriä, joka otti mut hoitoonsa, kun muut luistivat vastuistaan, ja joka on tänäkin päivänä rinnallani selvittämässä tätä terveyteni arvoitusta, joka yhä hakee ratkaisuaan.

Nyt tilanne on samankaltainen kuin kuusi vuotta sitten - ja samalla toisaalta hyvin toisenlainen. Tiedän, että jos saan hyviä uutisia, niin lääkärit katsovat minun pärjäävän pikku hiljaa omillani, ilman heidän apuaan. Heillä ei ehkä riitä kiinnostusta selvitellä ja hoitaa enää oireita, jotka ovat yhä jäljellä, ainakaan jos ne ovat jotenkin hankalasti todennettavia ja mitattavia. Onneksi osaan nykyään jo itse auttaa itseäni ja tukenani on myös funktionaalinen lääkäri, jonka kanssa teemme yhteistyötä ja yhdessä pähkäilemme asioita ja teemme erilaisia hoitokokeiluja. Ja olen myös varma, että se mut pelastanut, nykyinen hoitava lääkärini tekee parhaansa sen suhteen, että mahdollinen jatkohoitoni perusterveydenhuollossa etenee mahdollisimman mutkattomasti, mitä tulee esimerkiksi tiettyjen kiistanalaisten lääkitysteni jatkumisen suhteen. Kyllä mä pärjään.

On tietysti mahdollista, että tautitilanteeni ei olekaan parantunut, vaan mennään huonompaan suuntaan, ja siinä niitä haasteita sitten vasta eteen tuleekin, kun mietitään, miten lähdetään hoitamaan, varsinkin jos sitä diagnoosia ei edelleen saada aikaan. Tätä skenaariota mä en kuitenkaan halua vielä miettiä. Nyt keskityn positiiviseen ja nautin "lomasta"!  

Päivä 6 / December reflections 2016

Päivä 6: ilmassa / in the air

 
Liput liehuivat ilmassa Suomen 99. itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Päivä 5 / December reflections 2016

Päivä 5: vuoden 2016 suosikkikirjani / fave book of 2016

Olen tämän kuluvan vuoden aikana lukenut tosi vähän kokonaisia kirjoja. Erilaisia tieteellisiä ja semitieteellisiä artikkeleja ja muita tekstejä taas on tullut luettua sitäkin enemmän. Pienen pohdiskelun jälkeen tajusin, että mun tämän vuoden tärkein kirjani on se, jonka olen itse luonut! Mun tärkein kirjani on oma Voimakirjani, jonka loin alkuvuodesta Sanna Wikströmin Unelmakarttakirja-kurssilla.  

Päivä 4 / December reflections 2016

Päivä 4: ympyrät / circles

 
Mulla on joku juttu sinisävyisiin, mandalatyyppisesti kuvioituihin laattoihin. Nämä vanhat, suomalaiset ihanuudet (laatoja taitaa olla yhteensä noin kymmenisen kappaletta) tarttuivat jo reilu vuosi sitten mukaani kirpputorilta. Vielä en ole osannut päättää, mitä näistä tulee. Näkisin ne ehkä koristeraitana keittiön ikkunan ikkunalaudan alareunassa.   

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Päivä 3 / December reflections 2016

Päivä 3: vuoden 2016 lempikuva / fave photo of 2016


Katselin kursorisesti läpi tämän vuoden aikana ottamiani kuvia ja monien mieluisien joukosta poimin lopulta tämän. Kuva on pelkkä kännykkäräpsy (kuten suurin osa tämän vuoden aikana ottamistani kuvista on), mutta tuon hetken muisto ja se fiilis, jonka kuvan katsominen mussa herättää, tekee kuvasta mulle tärkeän.

Kuva on otettu eräänä heinäkuisena aamuna pienen mökkijärvemme rannalla. Vessareissulle mökistä lähtijää kohtasi tämä näkymä. Peilityynestä järven pinnasta kohosi usva, jonka juuri nousemassa olevan auringon säteet värjäsivät hennon vaaleanpunaiseksi. Oli aivan hiljaista. Hengittelin keuhkoni täyteen raikasta aamuilmaa ja tunsin pökerryttävää onnen tunnetta. Tunsin olevani osa jotain isompaa. Seisoin rannassa ja toivoin, ettei tuon hetken taika särkyisi koskaan.

Viluhan siinä sitten kuitenkin vessareissulaiselle lopulta tuli ja piti lähteä takaisin mökkiin, mutta ennen lämpimään petiin takaisin kömpimistä palasin mökistä hakemani kännykän kanssa rantaan ja otin tämän kuvan.

Elämässäni on kuluneena vuotena ollut aika vähän hetkiä, joina olen tuntenut tuollaista täydellisen läsnäolon ja kuulumisen tunnetta. Siksi tämä hetki jäi niin vahvana ja voimauttavana mieleen ja siksi tämä kuva nousi mulle nyt tärkeimmäksi. 

lauantai 3. joulukuuta 2016

Päivä 2 / December reflections 2016

Päivä 2: valo / light

  
Päivät käyvät lyhyiksi, jo pian kolmen jälkeen alkaa hämärtää. Tänään ehdin ulos ennen pimeää ja pääsin todistamaan horisonttiin laskevan auringon punaista kajoa. Joulukuun kylmä, valkoinen valo on kaunis. 

perjantai 2. joulukuuta 2016

December reflections 2016 / päivä 1

Ajattelin piristää itseäni tänä pimeänä joulukuuna osallistumalla Susannah Conwayn järjestämään December Reflections 2016 -kuvahaasteeseen. Susannah antaa jokaiselle joulukuun päivälle jonkin aiheen, jota on tarkoitus kuvallisesti (ja muinkin välinein, jos niin haluaa) tulkita. Ideana on rauhoittua, hidastaa ja pysähtyä hetkeen sekä toisaalta reflektoida mennyttä vuotta. Kuvat voi halutessaan jakaa vaikkapa tarkoitusta varten perustetussa Fb-ryhmässä, Instagramissa tai omassa blogissaan tagilla #decemberreflections2016 eli haasteessa on myös yhteisöllinen aspekti. Susannahin vastaavan kaltaiseen haasteeseen (August Break) osallistuin jo viime elokuussa, ja siitä jäi niin hyvä fiilis, että tekee mieli testata tämä joulukuinenkin haaste. 

Päivä 1: pöydällä / on the table

 
Mun pöydälläni on kirjaston tyrkkyhyllystä mukaan tarttunut kirja, jossa sukelletaan vietnamilaiseen katukeittiöön siitä annettavan yleistiedon ja reseptien muodossa. Olen katsellut innokkaasti Masterchef Australiaa ja siitä mieleen ovat jääneet kilpailijoiden kokkaamat monet kiinnostavat vietnamilaiset ateriat, joita on tehnyt mieli lähteä joskus kokeilemaan. Ja nyt mulla on sitten niitä reseptejä! Aika monet niistä ovat suoraan gluteenittomia ja maidottomia eli sopivat ruokavaliooni, mikä on yksi niistä syistä, miksi vietnamilaisesta ruoasta olen ylipäätään kiinnostunut. Ainesosista monet ovat kyllä aika eksoottisen kuuloisia, saapa nähdä löytyykö niitä tästä meidän pikkukaupungista vai pitääkö niitä hankkia seuraavalla isoon cityyn tehdyllä reissulla.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Because life is too short to be anything but happy

Karita Tykkä muistuttaa Maanantain positiivinen ajatus -kirjoitussarjansa tämänpäiväisessä kirjoituksessaan siitä, että jokainen meistä on itse vastuussa omasta elämästään ja todellisuudesta, jota luo ympärilleen.

Näen asian samoin kuin Karita. Eletyn elämän asettamat realiteetit toki rajaavat sitä, millainen elämä ja minkälaisten valintojen tekeminen on kullekin mahdollista, mutta näiden rajojen puitteissa mä itse saan, ja mulla on nähdäkseni myös velvollisuus, tehdä valintoja, jotka tekevät elämästäni mahdollisimman rikasta ja hyvää. Jos elämä on joskus vähän harmaata ja tasapaksua ja ilon aiheet tuntuvat olevan vähissä, niin mulla on mahdollisuus valita seuraavista: heittäytyä vellomaan harmaissa ajatuksissa ja heijastaa samalla tuota harmautta myös ihmisille ympärilleni, tai nousta tuon harmauden yläpuolelle rakentamalla elämääni joitain kivoja ja piristäviä juttuja, joiden odottaminen nostaa mielialaa ja tekee musta samalla myös muille ihmisille mukavamman ihmisen.

Mä haluan olla ihminen, joka ottaa vakavasti vastuun ja oikeuden valita ajatuksensa ja tunteensa, sen sijaan että heittäytyy harmaan vietäväksi ja syyttää elämää ja ehkä myös muita ihmisiä siitä, että ei voi hyvin. Samalla tiedostan myös olevani ihminen, johon muiden, ympärillä olevien ihmisten harmaat mielialat tarttuvat helposti. Kun elämäntilanteeni on tällä hetkellä vielä lähtökohtaisesti sellainen, että elämä ei niitä mukavia juttuja tule oma-aloitteisesti kotiin kovinkaan taajaan tarjoamaan (kalenterissa olevat merkinnät liittyvät lähinnä erilaisiin lääkäri- ja labrakäynteihin), niin saan tehdä välillä ihan aktiivisesti töitä sen eteen, ettei harmaa tule ja nielaise. Olen tiedostanut jo pitkään, että mä itse olen se henkilö, jonka tulee niitä mukaviakin merkintöjä sinne kalenteriin hommata, jos niitä ei siellä muuten ole. Ja jos en saa ketään toista ihmistä mukavia asioita kanssani jakamaan, niin voin ihan hyvin tehdä niitä yksinkin. En halua päätyä syyttämään muita ihmisiä tai olosuhteita elämästä, joka jäi elämättä, koska jäin odottamaan, että joku tulisi ja kiskoisi minut kotikolostani mukaan elämänmenoon.

Ihailen ihmisiä, joilla on taito tehdä elämästä ja erityisesti arjesta seikkailua ja juhlaa. Heillä on jatkuvasti jotain mukavia juttuja meneillään tai vähintäänkin näköpiirissä, odotettavissa, ja elämänilo ja innostus oikein huokuu heistä. He osaavat ottaa ilon irti elämästä. Tottakai heilläkin on arjessaan myös raskaita asioita ja velvollisuuksia, mutta positiivinen perusvire kantaa heitä niin, etteivät he jää niihin vellomaan. Monilla näistä ihmisistä on sen verran rahaa, että he pystyvät tekemään mukavia asioita rahan menosta liikoja stressaamatta (he esimerkiksi matkustelevat paljon), mutta tiedän myös ihmisiä, jotka osaavat tehdä elämästä seikkailua pienistä tuloista huolimatta. Monia kivoja juttuja voi tehdä pienellä rahalla tai ihan ilmaiseksikin. Ja jos budjetissa on yhtään nipistämisen varaa, niin aina voi elää jonkin aikaa niukemmin ja säästää rahaa johonkin isompaan, kivaan asiaan tai menoon.

Harrastin jossain vaiheessa sellaisten päivä- ja viikkosuunnitelmien tekemistä, mihin kirjasin itselleni säännöllisesti tehtäväksi pieniä asioita, joista tulee hyvä olo ja mieli. Ihan vaan siksi, että muistaisin, miten tärkeää myös omasta henkisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista huolen pitäminen sekä ylipäänsä elämästä nauttiminen on. Mun taitaa olla aika palauttaa nämä suunnitelmat nyt takaisin osaksi arkeani. Because life is too short to be anything but happy.  

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Kirjaston tyrkkyhyllystä löytynyttä: Karita Tykän raakaruoka-aamupalakirja

Rakastan kotikaupunkini kirjaston tyrkkyhyllyä. Sen luota ei joudu koskaan lähtemään pois tyhjin käsin, vaan mukaan tarttuu aina jotain sellaista luettavaa tai plarattavaa, jota ei itse olisi osannut edes kaivata luettavakseen. Viime kerralla mukaani kotona perehdyttäväksi lähti muun muassa kuvassa näkyvä kirja. 

Gluteenittomalla, maidottomalla ja pääosin sokerittomalla ruokavaliolla kun olen ja liikoja hiilareitakin kun kartan, niin suurin osa perinteisimmistä suomalaisista aamupaloista on mun kohdallani pois laskuista - ja siksi uudet, omaan ruokavaliooni sopivat aamupalaideat kiinnostavat aina. Karita Tykällä on esittää 93 mullekin sopivaa ideaa kirjassaan Hyvää huomenta. Kaikki kirjan reseptit ovat vegaanista raakaruokaa. Kirja on jaoteltu seuraaviin lukuihin:

  • maidot ja voit
  • jogurtit
  • hillot
  • kräkkerit ja juustot
  • puurot ja myslit
  • aamujuomat
  • smoothiet & mehut
  • pastat
  • salaatit
  • kakut & leivokset
  • pikkumakeat
Kirjan puolihuolimattoman läpi selailun jälkeen eniten innostusta mussa sytyttävät Karitan juusto-, puuro- ja myslireseptit. Pähkinöistä tehdyt juustot ovat mulle ihan uusi juttu ja tuskin maltan odottaa, että pääsen sellaista testaamaan itse tehdyn siemennäkkärin päälle. Karitan kräkkereitä tulen tuskin lähiaikoina valmistamaan, sillä en omista kuivuria. Raakapuuroja ja myslejä on tullut jonkin verran harrastettua, mutta Karitalta saan uutta inspiraatiota puuroiluun.

Kirjan smoothie-luku oli vähän pettymys, sillä odotin saavani reseptejä sellaisille ruokaisille smoothieille, joiden voimalla jaksaisi touhuta useamman tunnin, mutta kirjan reseptit ovatkin aika hedelmä- ja marja- eli hiilihydraattipainotteisia. Varmaankin smoothiet ovat kuitenkin hyvän makuisia eli jos ne yhdistää vaikka keitettyjen tai paistettujen munien kanssa, niin varmasti ateriasta tulee silloin riittävän tuhti (en ole itse varsinainen raakaruokailija, vaan raakaruoat ovat mulle vain yksi tapa monipuolistaa ja piristää ruokavaliotani). Edelleen jään odottamaan smoothiereseptejä, jotka ovat sekä tuhteja että hyvänmakuisia (vai onko sellaisia smoothieita vielä keksittykään?).

Myös Karitan "pasta"reseptit, joissa pasta valmistetaan jostain kasviksesta, esimerkiksi kesäkurpitsasta, spirulaattorilla ja mandoliinilla höyläten (joista en omista kumpaakaan - hankintalistalle!), ja nautitaan kastikkeen kanssa, kuulostavat kiinnostavilta (jotain samantapaista olen joskus jo tehnytkin perunankuorimisveitsellä kasviksia veistellen) ja pääsevät testiin, joskin tosin jollain eläinproteiinilla tuhdimmaksi tuunattuna (syön harvoin, ja siksi jokaisen aterian on oltava riittävän raskas pitääkseen nälkää monta tuntia). Myös kahden viimeisen luvun herkkureseptien (erityisesti raakakakkujen) kokeileminen houkuttaa, mutta saa nähdä, konkretisoittuuko houkutus toiminnaksi, kun ennen toimeen ryhtymistä pitäisi hommata erinäisiä erikoisraaka-aineita eikä halvahkon blenderini raakakakun- ja pähkinävoinvalmistuskestävyydestä ole selkeää käsitystä, plus että pähkinät sun muut raakakakkutarpeet ovat tässä maassa sen verran hintavia, että yhdelle kakulle tulee aika lailla hintaa. Ehkäpä pistän talteen muutaman parhaimmalta kuulostavan reseptin sitä hetkeä, jolloin keksin riittävn hyvän syyn tuollaisen kakun leipaista, varten.

Kaiken kaikkiaan olen Karitan kirjasta sitä mieltä, että se kannatti kantaa kirjastosta kotiin ja plarata läpi, ja että moni resepteistä pääsee kokeiluun ja luultavasti osa niistä päätyy myös pysyvästi ruokalistalleni. Jos kirja tulee jossain helposti ja sopivaan hintaan mua vastaan, niin saatanpa hommata sen omaan hyllyynikin.

Karitan kirjan lukemisen jälkeinen sunnuntaiaamiaiseni näytti tänään tältä: 

Pohjana toimiva puuro on valmistettu kookosmaidosta, banaanista, chiasiemenistä ja vaniljajauheesta. Puuron päällä on mantelirouhetta, tyrnimarjoja, mustaherukoita, persimonia ja pellavansiemenrouhetta.
Ihme kikertämistä nämä smoothiekulhot, mutta tulipahan nyt kerran testattua. Pohjana siis kirjan s. 96 löytyvä kookos-chiasiemenpuuro ja päälliset valittuna oman maun mukaan. Ei pöllömpää.  

Kiitos resepteistä Karita!

torstai 17. marraskuuta 2016

Vuosi on kulunut

 
Hänen piti poltella kynttilöitä tuossa hänelle lahjaksi tarkoitetussa lyhdyssä, mutta elämä kulki toisin ja nyt poltan siinä kynttilää hänen muistolleen. 

On kulunut vuosi siitä puhelusta, joka pysäytti hetkeksi mun maailmani ja romutti taas monia oletuksia elämästä ja siitä, missä järjestyksessä kukin on tästä maailmasta pois lähtevä. Siinä, että omat vanhemmat ja isovanhemmat joutuvat hautamaan oman lapsensa ja lapsenlapsensa, on jotain niin väärää. Väärältä se tuntuu erityisesti siksi, että kuolema olisi todennäköisesti voitu estää hoitamalla ajoissa oikeaa sairautta. 

Kuten äkkilähtöjen kanssa aina, vaikeita ne ovat vain kaipaamaan jääville. Iloitsen siitä, että nuori ihminen sai ja osasi nauttia elämästään viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sairaus ei estänyt normaalia elämää eikä hän ehtinyt montaakaan viikkoa kantaa tietoa sairautensa todellisesta luonteesta. Viimeiset päivänsä hän vietti hyväntuulisena viikonloppumatkalla ystävänsä kanssa ja palattuaan reissusta kotiin meni omaan sänkyynsä nukkumaan, enää heräämättä. 

Kulunut vuosi on ollut lähipiirilleni monella tapaa tosi raskas: nuoren ihmisen äkillinen menetys, lähipiirin erilaiset ja joskus vaikeasti ymmärrettävät suremisen tavat, sairauden paljastuminen perinnölliseksi ja se, miten kuolleen ihmisen jälkeensä jättämä aukko muuttaa hänen läheistensä ihmisten välisten suhteiden dynamiikkaa. Tästä vuodesta on kuitenkin nyt selvitty. Seuraava vuosi on toivottavasti jo hieman helpompi. Hän toivoisi, että lakkaamme suremasta ja jatkamme elämäämme. "Be crazy. Be stupid. Be silly. Be weird. Be whatever. Because life is too short to be anything but happy."  oli hänen mottonsa ja hän myös eli, kuten opetti.  

Yritetään, rakas, yritetään.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Älä ole kärttypää

Useimmilla varmaan löytyy lähipiiristä joku ihminen, joka muuttuu ateriavälin venyessä tai liian keveiden aterioiden välissä oikein kunnon kärttypääksi, jonka seurassa olemisesta ei sillä hetkellä kukaan nauti. Tiedättehän, se hirviöksi äityvä tyyppi, joka talttuu palalla suklaata, niissä Snickersin mainoksissa? Tai ehkä olet itse tuo tyyppi?

Mullakin on lähipiirissäni ihminen, joka kärsii tällaisista verensokerin notkahduksista, ja jonka verensokerin notkahduksista myös lähipiiri saa kärsiä. En epäile yhtään, etteikö vaiva ole ihmiselle itselleen rasittava ja epämiellyttävä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että muuten terveellä ihmisellä esiintyessään (diabeetikot ovat eri asia) ja jatkuvasti toistuessaan se kertoo tietynlaisesta laiskuudesta sekä omasta terveydestään ja sosiaalisista suhteistaan vastuun ottamisen puutteesta. Jos tietää, että liian vähäinen tai harvavälinen syöminen johtaa kiukkukohtauksiin, niin miksei silloin panosta riittävän tuhtiin ja riittävän usein tapahtuvaan ruokailuun? Tokihan se vaatii pientä vaivannäköä, suunnitelmallisuutta sekä mahdollisesti eväiden valmistamista ja mukana kantamista, mutta jos oman terveyden ja myös ympärillä oleviin ihmisiin vaikuttavan mielialan priorisoi yhtään korkealle, niin tuon vaivan on valmis näkemään. Väkisinkin alkaa nälkäraivareiden toistuessa toistumisen perään miettiä, että eikö tuo tyyppi välitä itsestään tai perheestään/läheisistään/ystävistään/työkavereistaan pätkääkään? Kyllä aikuisen ja muuten ns. terveen ihmisen pitää pystyä ottamaan itsestään ja syömisistään sen verran vastuuta, että tulee sosiaalisiin kohtaamisiin riittävillä energiatasoilla ja siten myös riittävän hyvällä mielialalla varustautuneena!

Töissä nälkäraivareiden hankkimista saattaa jonkin verran estää huoli hyvän työntekijän roolin ylläpitämisestä ja siten työpaikan säilyttämisestä, mutta läheisemmissä, pitkäaikaisissa ihmissuhteissa, joissa suhteiden säilymisen alkaa ehkä ottaa jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän annettuna, toista kunnioittava suhtautuminen voi vähän unohtua. Ja pidemmän päälle se kostautuu.

Jos siis välitätte yhtään itsestänne ja läheisistänne, niin syökää hyvät ihmiset riittävästi ja riittävän usein! Se, miten koostetut ateriat ja millaiset ateriavälit kullekin sopivat, on yksilöllistä ja jokaisen täytyy asia omalla kohdallaan selvittää. Jos verensokerit vetävät siitä huolimatta, että yrittää syödä hyvin, edelleen vuoristorataa ja kiukkukohtauksia tulee, niin kannattanee käydä lääkärin pakeilla pois sulkemassa myös mahdolliset ongelmaa aiheuttavat vakavammat ongelmat. Kyse on monesti kuitenkin asiasta, joka korjaantuu omia elämäntapoja ja ruokavaliota sopivammaksi tuunaamalla. Snickersin syöminen ei taida olla kenellekään se paras hoito ongelmaan...

perjantai 4. marraskuuta 2016

Talvi tulee, olen valmis


Taisin manailla ääneen, kun herättyäni nostin rullaverhon ylös ja näin ikkunasta kevyen lumipeitteen kuusiaidan yllä. Muutamassa sekunnissa mieli kuitenkin muuttui ja talven tulo alkoikin näyttäytyä ihanana asiana: nyt se pe***leen ruokaruljanssi loppuu!

Mä kyllä tykkään kasvattaa ja kerätä itse ruokaa sekä jalostaa näitä raaka-aineita käyttöön, mutta tietyissä rajoissa. Se on kivaa niin kauan kuin se on kivaa. Sitten kun se alkaa haukata liian suuren osan energiasta, se ei ole enää kivaa ja mielekästä. Ja kuluneena kesänä on tullut ahnehdittua itselleen vähän liikaa hyötypuutarhurin hommia. Rentouttavasta harrastuksesta ja iloa tuottavasta asiasta on tullut stressin aiheuttaja. Ensi kesänä meinaan karsia. Karsia pitää sekä itse tehtävien että jo olemassaolevien istutusten suhteen. 

Mistä lähden karsimaan eli kesän 2016 kasvimaan asukit olivat nämä:
  • erilaisia salaatteja
  • pinaattia
  • kahta eri lehtikaalta
  • rucolaa
  • persiljaa
  • timjamia
  • korianteria
  • minttua
  • ruohosipulia
  • lipstikkaa
  • tilliä
  • kesäkurpitsaa
  • tomaatteja
  • kurpitsoita
  • punasipulia
  • valkosipulia
  • perunoita 
Tuohon päälle puutarhasta (kotoa ja maalta) löytyy sitten vielä vanhastaan lähes 20 omenapuuta, hapankirsikkapensas, monia eri lajisia herukkapensaita sekä vadelmia, puutarhaversiona ja villinä. Sitten on vielä metsä - eihän kesää ja syksyä voi päästää ohi hakematta metsästä kantarelleja, mustikoita, puolukoita ja karpaloita!

Mustikat ja osa puolukoista sentään älyttiin ostaa tänä vuonna eli muut saivat rämpiä metsässä meidän puolestamme. Kasvimaan antimet saatiin kerättyä talteen (joskin lehtikaalit ovat edelleen maassa, ne eivät pikku pakkasesta ja lumesta hetkahda), mutta suurin osa esimerkiksi hyvistä, isoista omenoista makaa maassa. Omenasoseelle olisi käyttöä, mutta en vaan jaksa tehdä sitä. Herukoista valtaosa jäi kesällä puskiin (edes rastaat eivät oikein osanneet tänä vuonna arvostaa marjabuffettia), samoin vadelmista, kun en jaksanut niitäkään poimia. Raparperiä en pakastanut yhtään. Hapankirsikkasato oli hyvä ja ensimmäisemme, mutta se puolestaan ehtivät mennä parempiin suihin ennen kuin ehdimme itse niitä poimia (ja voin myöntää, että ei ihan hirveästi edes harmittanut). 

Löysin itseni liian usein viime kesänä ja syksynä kiroamasta kitkemis- ja sadonkorjuuhommien liiallisuutta sekä sitä, että joudun katsomaan, kun hyvää ruokaa mätänee puihin ja pensaisiin, enkä tykännyt siitä yhtään. Ensi kesänä mä haluan nauttia itse kasvatetusta ja kerätystä, puhtaasta ruoasta, enkä stressata siitä.

Mitä siis teen ensi kesänä toisin?

Kasvimaalla homma on mun mielestäni edelleen aika hyvin lapasessa. Yrtit, salaatit, pinaatti ja lehtikaali ovat helppoja eivätkä vaadi esikasvatusta, plus ovat kaupassa kalliita ja usein huonolaatuisia, joten niitä mä meinaan kasvattaa ensi kesänäkin. Valkosipulit ovat jo maassa (talvivalkosipuli) ja omaa valkosipulia on vaan pakko saada, sen eteen olen valmis näkemään vähän vaivaa. Esikasvatettavista kurpitsa ja kesäkurpitsa ovat nopeita esikasvattaa ja tuottavat hyvin satoa vähällä vaivalla, joten niitä meinaan myöskin laittaa. Perunaa täytyy kasvattaa sen verran, että miehen suvun puolelta tuleva vanha maatiaisperunalajike pysyy hengissä ja että päästään silloin tällöin herkuttelemaan niillä ihanan rapsakoilla, kullankeltaisilla paistetuilla perunoilla. Mutta sitten taas esimerkiksi tomaatit... esikasvatusta maaliskuulta saakka, koulimista ja karaisemista, varkaiden poistamista ja kitkemistä - eivätkä reppanat kuitenkaan ehdi Suomen lyhyen suven aikana kypsyä, vaan ne pitää kerätä pois vihreinä eivätkä ne koskaan kypsy ihanan punaisiksi ja napakoiksi - ei jatkoon. Punasipuli on hyvää, mutta se on ihan hyvää kaupasta ostettunakin - ehkäpä senkin kasvatus saa jäädä ensi kesänä. Vähemmän kitkemistä tiedossa.

Omenapuu- ja marjapensasosasto taas kaipaa järkeistämistä rankalla kädellä. Vanhan talomme ja sen puutarhan mukana tuli valtava määrä epämääräisiä, huonokuntoisia puita ja puskia, joille tarttis tehdä jotain. Muutama hyväkuntoinen omppupuu ja jokunen tuottoisa herukkapensas riittäisi meille vallan mainiosti. Samalla kun liikoja istutuksia karsisi, tulisi puutarhasta viihtyisämpi ja helpommin hoidettava. Mä tykkään vanhan puutarhan rönsyilevästä fiiliksestä, mutta ihan näin paljoa ei tarvitsisi rönsyillä. Takanamme on jo kolme kesää tässä talossa ja puutarhassa, mutta puutarha on edelleen lähes samassa kaoottisessa tilassa kuin missä se oli tähän muuttaessamme. Puita on kaadettu ja nurmikkoa kaadettu, mutta that's it. Ehkäpä ensi kesänä riittää jo virtaa ajatella pihasuunnitelmaakin. On vähän pakkokin, jos suunnitelmissa ollut salaojaremontti lopulta toteutuu.

Mutta sitä ennen katsellen nautiskellen ikkunasta, kun taivaalta leijailee valkoista haituvaa, joka hiljalleen kuorruttaa puutarhan valkoisella ja peittelee lopulta omenat ja ajamattoman nurmikon piiloon. Haen vielä viimeiset omput puusta talteen viemisiksi vanhemmilleni ja kerään erän lehtikaalta pakastimeen ja käyttöön, minkä jälkeen talvi saa tulla. Talviaamuisin kaivelen nautiskellen pakastimesta marjoja ja omenasosetta raakapuuroni sekaan ja silppuan munakkaaseeni itse kasvatettua valkosipulia ja lehtikaalta fiilistelen hyvää ja puhdasta ruokaa. On se kaikesta vaivannäöstä huolimatta tosi tärkeä ja iloa tuottava juttu mulle.

torstai 3. marraskuuta 2016

Museokortista ja Hämeen linnan Heavy Metal -haarniskanäyttelystä

Sain sähköpostia, jossa kerrottiin, että Museokorttini voimassaoloaika umpeutuu parin kuukauden kuluttua ja että mun kannattaa uusia korttini pian, jos haluan saada sen seuraavaksi vuodeksi vähän edullisemmin (uusimalla kortin sen voimassaoloaikana vs. vasta kortin voimassaoloajan umpeutumisen jälkeen säästän 5 euroa). Vajaan vuoden erittäin positiivisen Museokortti-käyttökokemuksen pohjalta mietin tosissani lunastavani kortin myös tulevalle vuodelle.

Mun kokemukseni on, että 54 euron hinta vuoden museoreissuista on enemmän kuin kohtuullinen. Sen kattamiseksi ei ihan hirveän montaa kertaa tarvitse museoiden ovien saranoita kuluttaa. Esimerkiksi lokakuinen reissuni Hämeen linnaan ja Heavy Metal -haarniskanäyttelyyn olisi maksanut ilman korttia 15 euroa. Nyt Museokortilla asioidessani maksoin tästä kokonaisuudesta 4 euroa. Olen käynyt Museokorttini 10 voimassaolokuukauden aikana tähän mennessä 12 kertaa museossa. Tähän mennessä yhdelle museokäynnille on tullut tavallaan siis hintaa 4.5 euroa. Harvempaan museoon, jos mihinkään, pääsee noin edullisesti. Esimerkiksi Ateneumiin, jossa olen käynyt kortilla kahdesti, tavallinen pääsylippu maksaa tällä hetkellä 13 euroa. Ja milloin mä olisin käynyt viimeksi ennen Museokortin hankintaa esimerkiksi Ateneumissa tai paljon missään muussakaan museossa? Kortin hankkiminen on aktivoinut mua ihan valtavasti ihmisten ilmoille - kulttuurin, historian ja taiteen pariin. Suosittelen kortin hankkimista sullekin, jos museoissa käyminen yhtään vaan kiinnostaa!

Ja se mainitsemani Hämeen linnan Heavy Metal -näyttely näytti muun muassa tältä:
















Näyttely vaikutti ensin hieman suppealta, mutta sain silti helposti kulumaan pari tuntia sen läpi käymiseen eli katsottavaa riitti, kun vain lähti perehtymään aiheeseen. Opastus kesti vähän vajaan tunnin verran ja melkein toisen tunnin pyörin näyttelytiloissa vielä itsekseni ihailemassa näyttelyesineiden yksityiskohtia, lukemassa tekstejä ja katsomassa näyttelyyn liittyvää videomateriaalia. Näyttelyesineet olivat peräisin maailman suurimmasta ja vanhimmasta haarniskakokoelmasta, Itävallan Universalmuseum Joanneumista. Kuvissa näkyvien haarniskojen ja puolihaarniskojen lisäksi näytteillä oli mm. kypäriä, hilpareita, keihäitä, miekkoja, musketteja, pistooleja ja tykki. Näyttely kertoi 1500-1700 -lukujen sodankäynnistä, mutta samalla laajemmin myös sen ajan historiasta, kulttuurista, muodista ja käsityötaidosta. Oppaan tarinoita kuunnellessa ja esineitä ja niiden yksityiskohtia fiilistellessä turnajaiset ja sodankäynnit heräsivät mun mielessäni eloon ja näin sieluni silmin aatelisherrat keekoilemassa viimeisen päälle muodinmukaisissa ja hienosti koristelluissa haarniskoissaan, köyhän väen lähtiessä sotaan suunnilleen pelkät tuohivirsut jalassa toivoen, että jotain peltiä riittää heidänkin päälleen ja suojakseen. Näyttelyä oli elävöitetty vielä taistelukohtauksella, jossa kahdessa alimmaisessa kuvassa näkyvä ns. piikkimiesten siili-puolustusmuodostelma oli valaistu savu- ja liekkiefektein, battle metalin soidessa taustalla. Näyttelyä katsomassa olevat pikkupojat olivat taistelusta ihan fiiliksissään ja kyllä se puri ihan mukavasti tällaiseen täti-ihmiseenkin. Mulla on tuosta ohjelmanumerosta videokin, mutta Blogger ei nyt jostain syystä suostu sitä lataamaan tänne. Muualla linnassa oli myös muita näyttelyyn liittyviä osallistuvampia elementtejä eli ns. ritaripisteitä, joissa saattoi mm. kokeilla haarniskaa ja ampua varsijousisimulaattorilla. Tykkään, että näyttelyn rakentamisessa on huomioitu lapsetkin, joita voi muuten olla joskus hankalaa saada houkuteltua mukaan museoon. Suosittelisin näyttelyä, mutta se ehti jo päättyä lokakuun puolella.

Edit: onnistuihan se videon liittäminen sittenkin!

 

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Lusikkateoria

Ajattelin avata hieman blogini nimen taustoja. Potilasaktivisti, lupusta sairastava Christine Miserandino on luonut niin sanotun lusikkateorian (spoon theory) vastauksena kysymykseen "miltä tuntuu olla kroonisesti sairas". Tuo Miserandinon kuvaus elämästään kuvaa omaakin elämääni sen verran hyvin, että nappasin ajatuksen lusikoista myös blogini nimeen.

Lusikkateoria syntyi, kun Miserandino istui ystävänsä kanssa kahvilassa juttelemassa ja ystävä halusi ymmärtää, millaista on olla Christine, kroonisesti sairas nuori ihminen. Miserandino joutui miettimään hetken, nutö sanoo, mutta keksi sitten tavan kuvata kokemuksiaan ja konkretisoida kertomaansa käyttäen apunaan kahvilan pöydiltä löytyviä lusikoita. Hän ojensi ystävälleen nipun lusikoita, jotka saivat edustaa hänen sairauttaan. Kiitos lupuksen, Christinellä on jokaisena päivänä vain hyvin rajallinen määrä energiaa, eli tässä tapauksessa lusikoita, käytettävissään, mikä tarkoittaa sitä, että hänen on jokaisena päivänä elettävä sairauden asettamilla ehdoilla, kaikki tekemiset käytettävissä oleviin voimavaroihin (=lusikoihin) suhteuttaen. Jokainen päivän aikana suoritettu aktiviteetti kuluttaa yhden tai useamman lusikan. Lusikoiden tuhlailu alkupäivästä kostautuu myöhemmin illalla ja sillä voi olla vaikutuksensa myös seuraaviin päiviin. Lusikkavarastoa on vaarallista päästää tyhjäksi myös siksi, että aina voi vaikka flunssa tai muu terveyden romahdus yllättää ja silloin on parasta olla voimia jäljellä.

Se, mikä erottaa (ainakin nuoren) terveen ja kroonisesti sairaan ihmisen toisistaan on terveen ihmisen vapaus tehdä asioita vapaasti ja spontaanisti. Terve ihminen päättää asioistaan itse, mutta sairaan ihmisen asioita ja elämää määrittää ja hallitsee sairaus ja se, mikä on vointi kunakin päivänä (monissa kroonisissa sairauksissahan vointi voi vaihdella hyvin suuresti päivittäinkin). Sairaskin tekee päivittäin valintoja ja päätöksiä, näiden valintojen ja päätösten tekeminen on oikeastaan siis sairaan elämän ja lusikkateoriankin keskiössä, mutta pointtina on nimenomaan, että kaikki valinnat ja päätökset tehdään käytettävissä olevien lusikoiden pohjalta, kun taas nuori terve ihminen voi tehdä valintoja rajattomasti ja vapaasti, stressaamatta valintojensa seurauksista. Sairastuminen krooniseen sairauteen merkitsee paitsi terveyden, niin myös vapauden ja spontaaniuden menettämistä. Elämästä tulee jatkuvaa suunnittelua, ennakoimista, varautumista ja priorisoimista. Kun lusikoita on vain rajallinen määrä, niin niitä ei halua tuhlata mihinkään turhaan tai huonoa mieltä tuottavaan. Ja vastaavasti, esimerkiksi jokainen yhdessä ystävien tai läheisten kanssa vietetty hetki on viesti siitä, että nämä ihmiset ovat tärkeitä ja lusikan menettämisen arvoisia.

Rajallisella määrällä lusikoita mäkin elämässäni operoin eli Miserandinon teoria osui ja upposi. Moni pitkäaikaissairas lienee kuullut lusikkateoriasta, ja koska arvelin blogini saattavan kiinnostaa muita samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia lukijoita, sisällytin lusikka-vihjeen blogini nimeen. Teoriaan perehtymättömälle blogini nimi luultavasti vihjaa olevansa jonkin sortin ruokablogi. Heh, pitänee siis kirjoitella myös ruokajuttuja! Tarkoitus olisi niin kyllä tehdäkin, ruoka ja ruoanlaitto on mun elämässäni erittäin isossa roolissa. 

Mietin kyllä jonkin aikaa tuon lusikka-teeman nostoa blogin otsikkoon, sillä en nyt varsinaisesti haluaisi blogini profiloituvan sairausblogiksi. Haluaisin blogini olevan paikka, jossa elämä kyllä kulkee paljolti lusikkateorian mukaisesti, mutta jossa tehdään mukaviakin juttuja ja tavoitellaan hyvää elämää, sairaudesta huolimatta.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Vaatekaappien siivousta

Olen lueskellut satunnaisesti joitain lifestyle-tyylisiä blogeja, joissa siivotaan vaatekaappeja ja päivitetään vaatekokoelmaa omaa tyyliä vastaavaksi. Mietin, että minkähänlainen päivitys mun vaatekaapinsiivousoperaatiostasi ja "tyylistäni" syntyisi... Paikkaamista odottavia villasukkia riittää jonoksi ja kaappi täyttyy kolmea eri kokoa edustavista peruspaidoista, mustista neuletakeista ja farkuista sekä paremmat päivänsä nähneistä kotitunikoista, legginseistä ja verkkareista. Tyylini perustavana punaisena lankana on sisällyttää vaatekaappiin edes joitain sopivan kokoisia ja yhteen sopivia vaatekappaleita, joissa näytän riittävän siistiltä ja "normaalilta" kehdatakseni käydä niissä lääkärissä, kaupassa ja satunnaisesti kylässä tai vaikka jossain museossa. Näinä päätoimisen kotoilun ja lääkityksistä ja sairastelusta johtuvien painonvaihteluiden vuosina tilanne on nyt mennyt tähän eikä ole ollut syytä, kiinnostusta tai rahaa panostaa ulkonäköön tai oman tyylin miettimiseen.

Kertoo ehkä toipumisesta ja varovaisesta suuntautumisesta kohti jaettua sosiaalista maailmaa, että oma ulkonäkö on alkanut taas hieman kiinnostaa. Tein vaatekaapeilleni inventaarion ja jaottelin kaappien sisällön roskikseen meneviin, kirppikselle meneviin, vähän liian pieniin mutta muuten pidettäviin sekä pidettäviin ja sopivan kokoisiin vaatteisiin. Aiemmin liian isoista, säilyttämistäni vaatteista osa olikin nyt pienen painon nousun myötä taas pidettäviä ja pääsivät kellarista takaisin vaatekaappiini. Elämä olisi aika paljon yksinkertaisempaa, jos paino pysyttelisi suurin piirtein samoissa lukemissa eikä seilaisi sinne tänne, mutta todellisuus on nyt tämä enkä tee enää sitä virhettä, että hävittäisin heti kokonaan kaikki väärän kokoiset, mutta muuten ok:t vaatteet. Kaappitilaa tämä kolmen koon systeemi kyllä vie!

Edes pieni satsaus omaan ulkonäköön ja siihen, että itsellä on mukava olla omassa nahassaan ja vaatteissaan, on kyllä satsaus omaan psyykkiseen hyvinvointiin. Mulla on hyvä olla, kun päälläni on vaatteet, jotka ovat sopivan kokoiset ja riittävän hyvin istuvat sekä mun väriseni ja tyyliseni siinä mielessä, että voin tavallaan unohtaa ne ja olla sosiaalisissa kanssakäymisissä mukavasti oma itseni. Tällä hetkellä mun on mukava olla neutraaleissa, ajattomissa perusvaatteissa, joissa sulaudun joukkoon. Ehkä kun on joutunut elämässä monessakin mielessä marginaaliin ja poikkeavan rooliin, tekee ihmisten kanssa asioidessaan mieli vain "olla normaali", kuulua joukkoon.

Saa nähdä, millaisen tyyli- ja identiteettikriisin saan aikaiseksi, jos tästä tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi vielä kuntoudun ja oman paikkani löydän. Näiden pohdintojen aika ei ole kuitenkaan vielä. Nyt istun vielä kotona venähtäneissä, kissan kynsien rei'ittämissä kotivaatteissani ja bongailen alemyynneistä vitosen peruspuseroita ja keskitän energiani tällä hetkellä olennaiseen eli kuntoutumiseen ja lääketieteen opintoihin. 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pekka Hyysalosta ja toivosta

Katsoin toissapäivänä Yle Areenasta viime viikon Docventuresin, jossa dokkarina näytettiin Pekka Hyysalon tarinan kertova New Run. On se Pekka ihan uskomaton sälli - ei voi kuin ihailla sitä elämäniloa ja asennetta, jolla hän suhtautuu vammautumiseensa ja sen jälkeiseen elämäänsä. Hän ei jää tuijottamaan niitä ovia, jotka vammautumisen myötä sulkeutuvat, vaan keskittyy kaikkeen siihen, mikä on hänelle yhä mahdollista, kunhan vain jaksaa tehdä tarpeeksi töitä. Pekka on päättänyt "olla takaisin" siihen mennessä, kun täyttää 30 vuotta. Hän ei tule enää olemaan se kilpaurheilija. joka hänestä piti tulla - se ovi on sulkeutunut - mutta muuten maailma tuntuu olevan avoin. Kyllä hän silti rajoitteensa tuntee, esim. haaveet lääkärin urastakin hän on matkan varrella haudannut. Hän hakee ja rakentaa itsestään sitä "parasta versiota", joka on onnettomuuden aiheuttaman vammautumisen jälkeen hänelle mahdollinen; hän on päättänyt itse vaikuttaa aktiivisesti omaan elämäänsä ja kuntoutumiseensa eikä ole jäänyt kumartelemaan niitä ennusteita, joita hänelle on annettu. Lääkärithän ennustivat Hyysalon jäävän vuotepotilaaksi, johon ei välttämättä voisi enää koskaan saada mitään merkityksellistä kontaktia, mutta mies itse näytti närhen munat tuolle ennusteelle. Pekka Hyysalon tarinassa korostuu uskomattoman positiivisuuden, päättäväisyyden, rohkeuden ja aktiivisuuden lisäksi myös perheen ja muun tukiverkoston tavattoman tärkeä rooli kuntoutumisen tukijana. Yksin näin nopea ja hieno toipuminen ei olisi ollut mahdollista.

Positiivisuus, luottamus tulevaisuuteen, aktiivisuus, sosiaalinen tuki - nämä ovat niitä tekijöitä, jotka poimin Hyysalon tarinasta keskeisinä elementteinä ja jotka ovat vieneet Hyysalon kuntoutumista vauhdilla eteenpäin.

Ylen nettisivuilla viime viikolla julkaistussa, Docventuresiin liittyvässä artikkelissa käsiteltiin kysymystä siitä, miksi yksi selviää, mutta toinen ei, äärimmäisistä vastoinkäymisistä. Asiaa käsiteltiin sisun käsitteen avulla. Sisun psykologiset elementit ovat seuraavat:

1. Toivo: jos ihmisellä on pienikin toivon pilkahdus sisällään, kaikki toiminta on mahdollista. Toivo voi olla vaikka tunne siitä, että omilla toimilla on merkitystä (=autonomia eli tunne siitä, että ihminen on vapaa päättämään itse tekemisistään).
2. Mindset: se, mitä uskomme pystyvämme tekemään, vaikuttaa siihen, mitä pystymme tekemään. Tässä myös sosiaalisella kontekstilla on merkittävä rooli: uskovatko lähimmäiset ja ympäristö siihen, että pystyn?
3. Resilienssi: kyky pompata takaisin vastoinkäymisestä. Tämä on opittavissa oleva ominaisuus.
4. Optimismi: kun tulevaisuuden näkee valoisana, niin silloin myös tekee tekoja, jotka toisintavat positiivista elämänasennetta, ja näin positiiviset teot ruokkivat itse itseään.
5. Framing: miten asioita ja tilanteita merkityksellistetään. Merkityksellistetäänkö tilanne lamauttavana katastrofina vai otetaanko se haasteena? 
Lisäksi artikkelissa korostetaan vielä kohdassa kaksi esiin tulevaa asiaa eli sosiaalisen tuen valtavan suurta merkitystä.

Kun mietin omaa sairastamistaivaltani, niin tärkeimpiä jaksamista auttaneita tekijöitä on ollut usko omaan kykyyn vaikuttaa asioihin ja sitä kautta toivo parempaan kuntoon tulemisesta. Kun olen itse jaksanut ponnistella, hoitaa itseäni ja ottaa asioista selvää, on olo parantunut ja itseluottamus sekä usko tulevaan kohentunut entisestään. Toipumisesta on tullut haaste, josta aion selvitä. Takapakkeja on tullut, mutta ne eivät ole olleet maailmanloppu, koska eteenpäin menemistä on kuitenkin tapahtunut koko ajan. Se, mikä omalla kohdallani on ollut puutteellista, on sosiaalinen tuki. Kun sairastaa sairautta, jolla ei ole nimeä, joutuu monien ihmisten ja myös lääkäreiden silmissä todistusvelvollisen paikalle, todistelemaan sitä että on todella sairas ja avun tarpeessa. Joillekin se, ettei ole varmaa diagnoosia, tarkoittaa sitä, ettei ole sairas ollenkaan. Että on kuvitellut tai keksinyt sairauden, saadakseen itselleen joitain sairaille tarkoitettuja etuisuuksia. Välillä on tuntunut siltä, että olen onnistunut kuntoutumaan näinkin hyvään kuntoon huolimatta osasta ihmisiä ympärilläni. En puhu nyt kaikista lähimmistä ihmisistäni - läheisin perheeni on pääasiassa tukenut minua kyllä, mutta paljon paskaa on tullut niskaan myös sellaisilta lähipiiriin kuuluvilta ihmisiltä, joilta olisi odottanut parempaa. Mitä lääkäreihin tulee, niin heidän pitäisi olla tietoisia toivon ja luottamuksen suuresta merkityksestä paranemisprosessin edistäjänä, mutta kaikki heistä eivät tunnu tätä tajunneen. Nyt saan onnekseni työskennellä pääasiassa sellaisten lääkäreiden kanssa, jotka suhtautuvat muhun ja mun tilanteeseeni tsempaten ja uskoen parempaan. He eivät ehkä ole herättelemässä aktiivisesti toivoa, mutta suhtautuvat positiivisesti mun toiveikkuuteeni ja ehdotuksiini siitä, miten ehkä voitaisiin jatkossa edetä. Työskentelevät mun kanssani tiiminä mun paranemiseni eteen. Pitää olla tyytyväinen tähän tilanteeseen. 

Vielä kun oppisi olemaan kuten Pekka ja nauttimaan jokaisesta päivästä ja hetkestä, jo nyt matkalla kohti sitä parempaa terveyttä.

torstai 13. lokakuuta 2016

3 asiaa


Arki täyttyy kaikenlaisesta sälästä ja tuntuu, että kaiken sen keskellä oma minä ja kosketus omaan itseen katoaa jonnekin. Mun tekisi hirveästi mieli tehdä asioita, joiden kautta saan taas tuon yhteyden itseeni ja siihen, kuka olen, mutta arki imee rajalliset voimat sen verran tehokkaasti, että se "oma aika" menee usein sohvalla maatessa ja jotain hömppää läpäriltä passiivisesti töllöttäessä. Kirjoittaminen on mulle niitä parhaita keinoja ottaa selvää siitä, mitä ajattelen ja koen, mutta väsyneenä kirjoittamisen aloittaminenkin tuntuu hankalalta. Kirjoitusideoita on, mutta kun niitä pitäisi lähteä toteuttamaan, tuntuu aivojen tilalla olevan kattilallinen kaurapuuroa. Silti tekee mieli kirjoittaa - ja siksi nappasin idean blogihaasteesta Idan blogista, potkiakseni itseni kirjoittamaan ja pohdiskelemaan edes jotain

3 asiaa, joista pidän
  • Ihmisten väliset kohtaamiset, joihin tullaan molemmin puolin aistit ja mieli avoimena, uteliaalla ja oppimishaluisella asenteella. 
  • Hyvän mielen ruoka, joka on maukasta ja joka on valmistettu tuoreista, terveellisistä ja puhtaista raaka-aineista. 
  • Veden äärellä oleminen. Vesi on elementti, joka rauhoittaa. 
 3 asiaa, joista en pidä
  • Maailmassa tällä hetkellä vellova turvattomuus ja epävarmuus. 
  • Lääketieteen kyvyttömyys ymmärtää ja hoitaa ihmistä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että se on aika lailla kyvytön ymmärtämään ja hoitamaan kroonisia sairauksia. 
  • Läheisten sairasteleminen. 
3 asiaa, joita tein viikonloppuna 
  • Nukuin pois univelkoja. 
  • Söin hyvää, kunnolla tulista noutokebabia. 
  • Opiskelin stafylokokkeja. 
3 asiaa, jotka osaan 
  • Osaan hakea tietoa ja suhtautua siihen kriittisesti. 
  • Osaan innostua!
  • Osaan pitää puoleni. 
3 asiaa, joita en osaa
  • En osaa tuntea oloani mukavaksi ja olla luonteva isommassa vieraiden ihmisten joukossa. 
  • En osaa small talkia.
  • En osaa ottaa kehuja vastaan.
3 asiaa, jotka haluaisin osata
  • Haluaisin osata ajaa autoa (mulla on ajokortti, mutta en ole ajanut yli vuosikymmeneen). 
  • Haluaisin osata olla sosiaalisempi. 
  • Haluaisin osata luottaa ihmisiin ja siihen, että elämä kantaa. 
3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä
  • Pitäisi viedä kesäkengät ja -takit talvlsäilöön ja tuoda talvikengät ja -takit naulakkoon kesävaatteiden tilalle. 
  • Pitäisi opiskella lääketiedettä, jotta osaa kysyä oikeita kysymyksiä seuraavalla lääkärireissulla
  • Pitäisi tehdä muutama kattilallinen omenasosetta vielä, kun omenoita on. 
3 asiaa, joista stressaan 
  • Toimeentulo: miten tulen taas taloudellisesti toimeen vuoden vaihteen jälkeen. 
  • Terveys: saanko lääkäreiltä apua, jotta diagnoosini selviää ja jotta saan oikeaa hoitoa, jolla tulen niin hyvään kuntoon, että voin tehdä niitä asioita, joita elämässäni haluan tehdä. 
  • Tulevaisuus: mitä minun olikaan tarkoitus tehdä tässä elämässä ja vieläkö vanhat suunnitelmat ovat ajankohtaisia vai pitääkö niitä jotenkin muokata? 
3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan
  • Musiikki, josta tykkään. 
  • Veden äärellä hiljaisuudessa vietetty aika. 
  • Piikkimatto. 
3 asiaa, joista puhun usein
  • Ruoka.
  • Terveys.
  • Kissat. 
3 asiaa, jotka puen mielelläni päälleni
  • Kumisaappaat. 
  • Villasukat. 
  • Tunikat.  
3 asiaa, joita en pue päälleni
  • Jakkupuku.
  • Korkeat piikkikorot.
  • Hempeät pastellivärit. 
3 asiaa, jotka haluaisin hankkia
  • Ruskea, ajaton ja tarpeeksi iso loppuelämän nahkaolkalaukku.
  • Lisää kaappeja yläkertaan, jotta kengille, takeille ja laukuille löytyisi paikkansa eikä imurinkaan tarvitsisi maata keskellä olohuoneen lattiaa. 
  • Uusi, laadukas joogamatto. 
3 asiaa, joista unelmoin 
  • Parempi terveys läheisille ja itselle. 
  • Riittävästi rahaa ja voimia talon remontin loppuun viemiseen. 
  • Jokin pieni lomareissu tai muu irtiotto arjesta. 
3 asiaa, joita pelkään 
  • Pelkään, että elämäni jää terveyskamppailujen takia elämättä. 
  • Pelkään rakkaimpieni kuolemaa. 
  • Pelkään katkeroitumisen mahdollisuutta. 
3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa
  • Toivon, että b12-piikitys tuo taas mukavasti uutta virtaa. 
  • Toivon, että pitkään kipuilleen läheisen kipujen syyt selviävät ja ovat hoidettavissa.     
  • Toivon, että osaan ottaa aikaa asioille, jotka auttavat mua saamaan taas kosketuksen itseeni ja siihen, kuka mä olen ja kuka musta on tullut.