keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pekka Hyysalosta ja toivosta

Katsoin toissapäivänä Yle Areenasta viime viikon Docventuresin, jossa dokkarina näytettiin Pekka Hyysalon tarinan kertova New Run. On se Pekka ihan uskomaton sälli - ei voi kuin ihailla sitä elämäniloa ja asennetta, jolla hän suhtautuu vammautumiseensa ja sen jälkeiseen elämäänsä. Hän ei jää tuijottamaan niitä ovia, jotka vammautumisen myötä sulkeutuvat, vaan keskittyy kaikkeen siihen, mikä on hänelle yhä mahdollista, kunhan vain jaksaa tehdä tarpeeksi töitä. Pekka on päättänyt "olla takaisin" siihen mennessä, kun täyttää 30 vuotta. Hän ei tule enää olemaan se kilpaurheilija. joka hänestä piti tulla - se ovi on sulkeutunut - mutta muuten maailma tuntuu olevan avoin. Kyllä hän silti rajoitteensa tuntee, esim. haaveet lääkärin urastakin hän on matkan varrella haudannut. Hän hakee ja rakentaa itsestään sitä "parasta versiota", joka on onnettomuuden aiheuttaman vammautumisen jälkeen hänelle mahdollinen; hän on päättänyt itse vaikuttaa aktiivisesti omaan elämäänsä ja kuntoutumiseensa eikä ole jäänyt kumartelemaan niitä ennusteita, joita hänelle on annettu. Lääkärithän ennustivat Hyysalon jäävän vuotepotilaaksi, johon ei välttämättä voisi enää koskaan saada mitään merkityksellistä kontaktia, mutta mies itse näytti närhen munat tuolle ennusteelle. Pekka Hyysalon tarinassa korostuu uskomattoman positiivisuuden, päättäväisyyden, rohkeuden ja aktiivisuuden lisäksi myös perheen ja muun tukiverkoston tavattoman tärkeä rooli kuntoutumisen tukijana. Yksin näin nopea ja hieno toipuminen ei olisi ollut mahdollista.

Positiivisuus, luottamus tulevaisuuteen, aktiivisuus, sosiaalinen tuki - nämä ovat niitä tekijöitä, jotka poimin Hyysalon tarinasta keskeisinä elementteinä ja jotka ovat vieneet Hyysalon kuntoutumista vauhdilla eteenpäin.

Ylen nettisivuilla viime viikolla julkaistussa, Docventuresiin liittyvässä artikkelissa käsiteltiin kysymystä siitä, miksi yksi selviää, mutta toinen ei, äärimmäisistä vastoinkäymisistä. Asiaa käsiteltiin sisun käsitteen avulla. Sisun psykologiset elementit ovat seuraavat:

1. Toivo: jos ihmisellä on pienikin toivon pilkahdus sisällään, kaikki toiminta on mahdollista. Toivo voi olla vaikka tunne siitä, että omilla toimilla on merkitystä (=autonomia eli tunne siitä, että ihminen on vapaa päättämään itse tekemisistään).
2. Mindset: se, mitä uskomme pystyvämme tekemään, vaikuttaa siihen, mitä pystymme tekemään. Tässä myös sosiaalisella kontekstilla on merkittävä rooli: uskovatko lähimmäiset ja ympäristö siihen, että pystyn?
3. Resilienssi: kyky pompata takaisin vastoinkäymisestä. Tämä on opittavissa oleva ominaisuus.
4. Optimismi: kun tulevaisuuden näkee valoisana, niin silloin myös tekee tekoja, jotka toisintavat positiivista elämänasennetta, ja näin positiiviset teot ruokkivat itse itseään.
5. Framing: miten asioita ja tilanteita merkityksellistetään. Merkityksellistetäänkö tilanne lamauttavana katastrofina vai otetaanko se haasteena? 
Lisäksi artikkelissa korostetaan vielä kohdassa kaksi esiin tulevaa asiaa eli sosiaalisen tuen valtavan suurta merkitystä.

Kun mietin omaa sairastamistaivaltani, niin tärkeimpiä jaksamista auttaneita tekijöitä on ollut usko omaan kykyyn vaikuttaa asioihin ja sitä kautta toivo parempaan kuntoon tulemisesta. Kun olen itse jaksanut ponnistella, hoitaa itseäni ja ottaa asioista selvää, on olo parantunut ja itseluottamus sekä usko tulevaan kohentunut entisestään. Toipumisesta on tullut haaste, josta aion selvitä. Takapakkeja on tullut, mutta ne eivät ole olleet maailmanloppu, koska eteenpäin menemistä on kuitenkin tapahtunut koko ajan. Se, mikä omalla kohdallani on ollut puutteellista, on sosiaalinen tuki. Kun sairastaa sairautta, jolla ei ole nimeä, joutuu monien ihmisten ja myös lääkäreiden silmissä todistusvelvollisen paikalle, todistelemaan sitä että on todella sairas ja avun tarpeessa. Joillekin se, ettei ole varmaa diagnoosia, tarkoittaa sitä, ettei ole sairas ollenkaan. Että on kuvitellut tai keksinyt sairauden, saadakseen itselleen joitain sairaille tarkoitettuja etuisuuksia. Välillä on tuntunut siltä, että olen onnistunut kuntoutumaan näinkin hyvään kuntoon huolimatta osasta ihmisiä ympärilläni. En puhu nyt kaikista lähimmistä ihmisistäni - läheisin perheeni on pääasiassa tukenut minua kyllä, mutta paljon paskaa on tullut niskaan myös sellaisilta lähipiiriin kuuluvilta ihmisiltä, joilta olisi odottanut parempaa. Mitä lääkäreihin tulee, niin heidän pitäisi olla tietoisia toivon ja luottamuksen suuresta merkityksestä paranemisprosessin edistäjänä, mutta kaikki heistä eivät tunnu tätä tajunneen. Nyt saan onnekseni työskennellä pääasiassa sellaisten lääkäreiden kanssa, jotka suhtautuvat muhun ja mun tilanteeseeni tsempaten ja uskoen parempaan. He eivät ehkä ole herättelemässä aktiivisesti toivoa, mutta suhtautuvat positiivisesti mun toiveikkuuteeni ja ehdotuksiini siitä, miten ehkä voitaisiin jatkossa edetä. Työskentelevät mun kanssani tiiminä mun paranemiseni eteen. Pitää olla tyytyväinen tähän tilanteeseen. 

Vielä kun oppisi olemaan kuten Pekka ja nauttimaan jokaisesta päivästä ja hetkestä, jo nyt matkalla kohti sitä parempaa terveyttä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti