maanantai 21. marraskuuta 2016

Because life is too short to be anything but happy

Karita Tykkä muistuttaa Maanantain positiivinen ajatus -kirjoitussarjansa tämänpäiväisessä kirjoituksessaan siitä, että jokainen meistä on itse vastuussa omasta elämästään ja todellisuudesta, jota luo ympärilleen.

Näen asian samoin kuin Karita. Eletyn elämän asettamat realiteetit toki rajaavat sitä, millainen elämä ja minkälaisten valintojen tekeminen on kullekin mahdollista, mutta näiden rajojen puitteissa mä itse saan, ja mulla on nähdäkseni myös velvollisuus, tehdä valintoja, jotka tekevät elämästäni mahdollisimman rikasta ja hyvää. Jos elämä on joskus vähän harmaata ja tasapaksua ja ilon aiheet tuntuvat olevan vähissä, niin mulla on mahdollisuus valita seuraavista: heittäytyä vellomaan harmaissa ajatuksissa ja heijastaa samalla tuota harmautta myös ihmisille ympärilleni, tai nousta tuon harmauden yläpuolelle rakentamalla elämääni joitain kivoja ja piristäviä juttuja, joiden odottaminen nostaa mielialaa ja tekee musta samalla myös muille ihmisille mukavamman ihmisen.

Mä haluan olla ihminen, joka ottaa vakavasti vastuun ja oikeuden valita ajatuksensa ja tunteensa, sen sijaan että heittäytyy harmaan vietäväksi ja syyttää elämää ja ehkä myös muita ihmisiä siitä, että ei voi hyvin. Samalla tiedostan myös olevani ihminen, johon muiden, ympärillä olevien ihmisten harmaat mielialat tarttuvat helposti. Kun elämäntilanteeni on tällä hetkellä vielä lähtökohtaisesti sellainen, että elämä ei niitä mukavia juttuja tule oma-aloitteisesti kotiin kovinkaan taajaan tarjoamaan (kalenterissa olevat merkinnät liittyvät lähinnä erilaisiin lääkäri- ja labrakäynteihin), niin saan tehdä välillä ihan aktiivisesti töitä sen eteen, ettei harmaa tule ja nielaise. Olen tiedostanut jo pitkään, että mä itse olen se henkilö, jonka tulee niitä mukaviakin merkintöjä sinne kalenteriin hommata, jos niitä ei siellä muuten ole. Ja jos en saa ketään toista ihmistä mukavia asioita kanssani jakamaan, niin voin ihan hyvin tehdä niitä yksinkin. En halua päätyä syyttämään muita ihmisiä tai olosuhteita elämästä, joka jäi elämättä, koska jäin odottamaan, että joku tulisi ja kiskoisi minut kotikolostani mukaan elämänmenoon.

Ihailen ihmisiä, joilla on taito tehdä elämästä ja erityisesti arjesta seikkailua ja juhlaa. Heillä on jatkuvasti jotain mukavia juttuja meneillään tai vähintäänkin näköpiirissä, odotettavissa, ja elämänilo ja innostus oikein huokuu heistä. He osaavat ottaa ilon irti elämästä. Tottakai heilläkin on arjessaan myös raskaita asioita ja velvollisuuksia, mutta positiivinen perusvire kantaa heitä niin, etteivät he jää niihin vellomaan. Monilla näistä ihmisistä on sen verran rahaa, että he pystyvät tekemään mukavia asioita rahan menosta liikoja stressaamatta (he esimerkiksi matkustelevat paljon), mutta tiedän myös ihmisiä, jotka osaavat tehdä elämästä seikkailua pienistä tuloista huolimatta. Monia kivoja juttuja voi tehdä pienellä rahalla tai ihan ilmaiseksikin. Ja jos budjetissa on yhtään nipistämisen varaa, niin aina voi elää jonkin aikaa niukemmin ja säästää rahaa johonkin isompaan, kivaan asiaan tai menoon.

Harrastin jossain vaiheessa sellaisten päivä- ja viikkosuunnitelmien tekemistä, mihin kirjasin itselleni säännöllisesti tehtäväksi pieniä asioita, joista tulee hyvä olo ja mieli. Ihan vaan siksi, että muistaisin, miten tärkeää myös omasta henkisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista huolen pitäminen sekä ylipäänsä elämästä nauttiminen on. Mun taitaa olla aika palauttaa nämä suunnitelmat nyt takaisin osaksi arkeani. Because life is too short to be anything but happy.  

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Kirjaston tyrkkyhyllystä löytynyttä: Karita Tykän raakaruoka-aamupalakirja

Rakastan kotikaupunkini kirjaston tyrkkyhyllyä. Sen luota ei joudu koskaan lähtemään pois tyhjin käsin, vaan mukaan tarttuu aina jotain sellaista luettavaa tai plarattavaa, jota ei itse olisi osannut edes kaivata luettavakseen. Viime kerralla mukaani kotona perehdyttäväksi lähti muun muassa kuvassa näkyvä kirja. 

Gluteenittomalla, maidottomalla ja pääosin sokerittomalla ruokavaliolla kun olen ja liikoja hiilareitakin kun kartan, niin suurin osa perinteisimmistä suomalaisista aamupaloista on mun kohdallani pois laskuista - ja siksi uudet, omaan ruokavaliooni sopivat aamupalaideat kiinnostavat aina. Karita Tykällä on esittää 93 mullekin sopivaa ideaa kirjassaan Hyvää huomenta. Kaikki kirjan reseptit ovat vegaanista raakaruokaa. Kirja on jaoteltu seuraaviin lukuihin:

  • maidot ja voit
  • jogurtit
  • hillot
  • kräkkerit ja juustot
  • puurot ja myslit
  • aamujuomat
  • smoothiet & mehut
  • pastat
  • salaatit
  • kakut & leivokset
  • pikkumakeat
Kirjan puolihuolimattoman läpi selailun jälkeen eniten innostusta mussa sytyttävät Karitan juusto-, puuro- ja myslireseptit. Pähkinöistä tehdyt juustot ovat mulle ihan uusi juttu ja tuskin maltan odottaa, että pääsen sellaista testaamaan itse tehdyn siemennäkkärin päälle. Karitan kräkkereitä tulen tuskin lähiaikoina valmistamaan, sillä en omista kuivuria. Raakapuuroja ja myslejä on tullut jonkin verran harrastettua, mutta Karitalta saan uutta inspiraatiota puuroiluun.

Kirjan smoothie-luku oli vähän pettymys, sillä odotin saavani reseptejä sellaisille ruokaisille smoothieille, joiden voimalla jaksaisi touhuta useamman tunnin, mutta kirjan reseptit ovatkin aika hedelmä- ja marja- eli hiilihydraattipainotteisia. Varmaankin smoothiet ovat kuitenkin hyvän makuisia eli jos ne yhdistää vaikka keitettyjen tai paistettujen munien kanssa, niin varmasti ateriasta tulee silloin riittävän tuhti (en ole itse varsinainen raakaruokailija, vaan raakaruoat ovat mulle vain yksi tapa monipuolistaa ja piristää ruokavaliotani). Edelleen jään odottamaan smoothiereseptejä, jotka ovat sekä tuhteja että hyvänmakuisia (vai onko sellaisia smoothieita vielä keksittykään?).

Myös Karitan "pasta"reseptit, joissa pasta valmistetaan jostain kasviksesta, esimerkiksi kesäkurpitsasta, spirulaattorilla ja mandoliinilla höyläten (joista en omista kumpaakaan - hankintalistalle!), ja nautitaan kastikkeen kanssa, kuulostavat kiinnostavilta (jotain samantapaista olen joskus jo tehnytkin perunankuorimisveitsellä kasviksia veistellen) ja pääsevät testiin, joskin tosin jollain eläinproteiinilla tuhdimmaksi tuunattuna (syön harvoin, ja siksi jokaisen aterian on oltava riittävän raskas pitääkseen nälkää monta tuntia). Myös kahden viimeisen luvun herkkureseptien (erityisesti raakakakkujen) kokeileminen houkuttaa, mutta saa nähdä, konkretisoittuuko houkutus toiminnaksi, kun ennen toimeen ryhtymistä pitäisi hommata erinäisiä erikoisraaka-aineita eikä halvahkon blenderini raakakakun- ja pähkinävoinvalmistuskestävyydestä ole selkeää käsitystä, plus että pähkinät sun muut raakakakkutarpeet ovat tässä maassa sen verran hintavia, että yhdelle kakulle tulee aika lailla hintaa. Ehkäpä pistän talteen muutaman parhaimmalta kuulostavan reseptin sitä hetkeä, jolloin keksin riittävn hyvän syyn tuollaisen kakun leipaista, varten.

Kaiken kaikkiaan olen Karitan kirjasta sitä mieltä, että se kannatti kantaa kirjastosta kotiin ja plarata läpi, ja että moni resepteistä pääsee kokeiluun ja luultavasti osa niistä päätyy myös pysyvästi ruokalistalleni. Jos kirja tulee jossain helposti ja sopivaan hintaan mua vastaan, niin saatanpa hommata sen omaan hyllyynikin.

Karitan kirjan lukemisen jälkeinen sunnuntaiaamiaiseni näytti tänään tältä: 

Pohjana toimiva puuro on valmistettu kookosmaidosta, banaanista, chiasiemenistä ja vaniljajauheesta. Puuron päällä on mantelirouhetta, tyrnimarjoja, mustaherukoita, persimonia ja pellavansiemenrouhetta.
Ihme kikertämistä nämä smoothiekulhot, mutta tulipahan nyt kerran testattua. Pohjana siis kirjan s. 96 löytyvä kookos-chiasiemenpuuro ja päälliset valittuna oman maun mukaan. Ei pöllömpää.  

Kiitos resepteistä Karita!

torstai 17. marraskuuta 2016

Vuosi on kulunut

 
Hänen piti poltella kynttilöitä tuossa hänelle lahjaksi tarkoitetussa lyhdyssä, mutta elämä kulki toisin ja nyt poltan siinä kynttilää hänen muistolleen. 

On kulunut vuosi siitä puhelusta, joka pysäytti hetkeksi mun maailmani ja romutti taas monia oletuksia elämästä ja siitä, missä järjestyksessä kukin on tästä maailmasta pois lähtevä. Siinä, että omat vanhemmat ja isovanhemmat joutuvat hautamaan oman lapsensa ja lapsenlapsensa, on jotain niin väärää. Väärältä se tuntuu erityisesti siksi, että kuolema olisi todennäköisesti voitu estää hoitamalla ajoissa oikeaa sairautta. 

Kuten äkkilähtöjen kanssa aina, vaikeita ne ovat vain kaipaamaan jääville. Iloitsen siitä, että nuori ihminen sai ja osasi nauttia elämästään viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sairaus ei estänyt normaalia elämää eikä hän ehtinyt montaakaan viikkoa kantaa tietoa sairautensa todellisesta luonteesta. Viimeiset päivänsä hän vietti hyväntuulisena viikonloppumatkalla ystävänsä kanssa ja palattuaan reissusta kotiin meni omaan sänkyynsä nukkumaan, enää heräämättä. 

Kulunut vuosi on ollut lähipiirilleni monella tapaa tosi raskas: nuoren ihmisen äkillinen menetys, lähipiirin erilaiset ja joskus vaikeasti ymmärrettävät suremisen tavat, sairauden paljastuminen perinnölliseksi ja se, miten kuolleen ihmisen jälkeensä jättämä aukko muuttaa hänen läheistensä ihmisten välisten suhteiden dynamiikkaa. Tästä vuodesta on kuitenkin nyt selvitty. Seuraava vuosi on toivottavasti jo hieman helpompi. Hän toivoisi, että lakkaamme suremasta ja jatkamme elämäämme. "Be crazy. Be stupid. Be silly. Be weird. Be whatever. Because life is too short to be anything but happy."  oli hänen mottonsa ja hän myös eli, kuten opetti.  

Yritetään, rakas, yritetään.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Älä ole kärttypää

Useimmilla varmaan löytyy lähipiiristä joku ihminen, joka muuttuu ateriavälin venyessä tai liian keveiden aterioiden välissä oikein kunnon kärttypääksi, jonka seurassa olemisesta ei sillä hetkellä kukaan nauti. Tiedättehän, se hirviöksi äityvä tyyppi, joka talttuu palalla suklaata, niissä Snickersin mainoksissa? Tai ehkä olet itse tuo tyyppi?

Mullakin on lähipiirissäni ihminen, joka kärsii tällaisista verensokerin notkahduksista, ja jonka verensokerin notkahduksista myös lähipiiri saa kärsiä. En epäile yhtään, etteikö vaiva ole ihmiselle itselleen rasittava ja epämiellyttävä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että muuten terveellä ihmisellä esiintyessään (diabeetikot ovat eri asia) ja jatkuvasti toistuessaan se kertoo tietynlaisesta laiskuudesta sekä omasta terveydestään ja sosiaalisista suhteistaan vastuun ottamisen puutteesta. Jos tietää, että liian vähäinen tai harvavälinen syöminen johtaa kiukkukohtauksiin, niin miksei silloin panosta riittävän tuhtiin ja riittävän usein tapahtuvaan ruokailuun? Tokihan se vaatii pientä vaivannäköä, suunnitelmallisuutta sekä mahdollisesti eväiden valmistamista ja mukana kantamista, mutta jos oman terveyden ja myös ympärillä oleviin ihmisiin vaikuttavan mielialan priorisoi yhtään korkealle, niin tuon vaivan on valmis näkemään. Väkisinkin alkaa nälkäraivareiden toistuessa toistumisen perään miettiä, että eikö tuo tyyppi välitä itsestään tai perheestään/läheisistään/ystävistään/työkavereistaan pätkääkään? Kyllä aikuisen ja muuten ns. terveen ihmisen pitää pystyä ottamaan itsestään ja syömisistään sen verran vastuuta, että tulee sosiaalisiin kohtaamisiin riittävillä energiatasoilla ja siten myös riittävän hyvällä mielialalla varustautuneena!

Töissä nälkäraivareiden hankkimista saattaa jonkin verran estää huoli hyvän työntekijän roolin ylläpitämisestä ja siten työpaikan säilyttämisestä, mutta läheisemmissä, pitkäaikaisissa ihmissuhteissa, joissa suhteiden säilymisen alkaa ehkä ottaa jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän annettuna, toista kunnioittava suhtautuminen voi vähän unohtua. Ja pidemmän päälle se kostautuu.

Jos siis välitätte yhtään itsestänne ja läheisistänne, niin syökää hyvät ihmiset riittävästi ja riittävän usein! Se, miten koostetut ateriat ja millaiset ateriavälit kullekin sopivat, on yksilöllistä ja jokaisen täytyy asia omalla kohdallaan selvittää. Jos verensokerit vetävät siitä huolimatta, että yrittää syödä hyvin, edelleen vuoristorataa ja kiukkukohtauksia tulee, niin kannattanee käydä lääkärin pakeilla pois sulkemassa myös mahdolliset ongelmaa aiheuttavat vakavammat ongelmat. Kyse on monesti kuitenkin asiasta, joka korjaantuu omia elämäntapoja ja ruokavaliota sopivammaksi tuunaamalla. Snickersin syöminen ei taida olla kenellekään se paras hoito ongelmaan...

perjantai 4. marraskuuta 2016

Talvi tulee, olen valmis


Taisin manailla ääneen, kun herättyäni nostin rullaverhon ylös ja näin ikkunasta kevyen lumipeitteen kuusiaidan yllä. Muutamassa sekunnissa mieli kuitenkin muuttui ja talven tulo alkoikin näyttäytyä ihanana asiana: nyt se pe***leen ruokaruljanssi loppuu!

Mä kyllä tykkään kasvattaa ja kerätä itse ruokaa sekä jalostaa näitä raaka-aineita käyttöön, mutta tietyissä rajoissa. Se on kivaa niin kauan kuin se on kivaa. Sitten kun se alkaa haukata liian suuren osan energiasta, se ei ole enää kivaa ja mielekästä. Ja kuluneena kesänä on tullut ahnehdittua itselleen vähän liikaa hyötypuutarhurin hommia. Rentouttavasta harrastuksesta ja iloa tuottavasta asiasta on tullut stressin aiheuttaja. Ensi kesänä meinaan karsia. Karsia pitää sekä itse tehtävien että jo olemassaolevien istutusten suhteen. 

Mistä lähden karsimaan eli kesän 2016 kasvimaan asukit olivat nämä:
  • erilaisia salaatteja
  • pinaattia
  • kahta eri lehtikaalta
  • rucolaa
  • persiljaa
  • timjamia
  • korianteria
  • minttua
  • ruohosipulia
  • lipstikkaa
  • tilliä
  • kesäkurpitsaa
  • tomaatteja
  • kurpitsoita
  • punasipulia
  • valkosipulia
  • perunoita 
Tuohon päälle puutarhasta (kotoa ja maalta) löytyy sitten vielä vanhastaan lähes 20 omenapuuta, hapankirsikkapensas, monia eri lajisia herukkapensaita sekä vadelmia, puutarhaversiona ja villinä. Sitten on vielä metsä - eihän kesää ja syksyä voi päästää ohi hakematta metsästä kantarelleja, mustikoita, puolukoita ja karpaloita!

Mustikat ja osa puolukoista sentään älyttiin ostaa tänä vuonna eli muut saivat rämpiä metsässä meidän puolestamme. Kasvimaan antimet saatiin kerättyä talteen (joskin lehtikaalit ovat edelleen maassa, ne eivät pikku pakkasesta ja lumesta hetkahda), mutta suurin osa esimerkiksi hyvistä, isoista omenoista makaa maassa. Omenasoseelle olisi käyttöä, mutta en vaan jaksa tehdä sitä. Herukoista valtaosa jäi kesällä puskiin (edes rastaat eivät oikein osanneet tänä vuonna arvostaa marjabuffettia), samoin vadelmista, kun en jaksanut niitäkään poimia. Raparperiä en pakastanut yhtään. Hapankirsikkasato oli hyvä ja ensimmäisemme, mutta se puolestaan ehtivät mennä parempiin suihin ennen kuin ehdimme itse niitä poimia (ja voin myöntää, että ei ihan hirveästi edes harmittanut). 

Löysin itseni liian usein viime kesänä ja syksynä kiroamasta kitkemis- ja sadonkorjuuhommien liiallisuutta sekä sitä, että joudun katsomaan, kun hyvää ruokaa mätänee puihin ja pensaisiin, enkä tykännyt siitä yhtään. Ensi kesänä mä haluan nauttia itse kasvatetusta ja kerätystä, puhtaasta ruoasta, enkä stressata siitä.

Mitä siis teen ensi kesänä toisin?

Kasvimaalla homma on mun mielestäni edelleen aika hyvin lapasessa. Yrtit, salaatit, pinaatti ja lehtikaali ovat helppoja eivätkä vaadi esikasvatusta, plus ovat kaupassa kalliita ja usein huonolaatuisia, joten niitä mä meinaan kasvattaa ensi kesänäkin. Valkosipulit ovat jo maassa (talvivalkosipuli) ja omaa valkosipulia on vaan pakko saada, sen eteen olen valmis näkemään vähän vaivaa. Esikasvatettavista kurpitsa ja kesäkurpitsa ovat nopeita esikasvattaa ja tuottavat hyvin satoa vähällä vaivalla, joten niitä meinaan myöskin laittaa. Perunaa täytyy kasvattaa sen verran, että miehen suvun puolelta tuleva vanha maatiaisperunalajike pysyy hengissä ja että päästään silloin tällöin herkuttelemaan niillä ihanan rapsakoilla, kullankeltaisilla paistetuilla perunoilla. Mutta sitten taas esimerkiksi tomaatit... esikasvatusta maaliskuulta saakka, koulimista ja karaisemista, varkaiden poistamista ja kitkemistä - eivätkä reppanat kuitenkaan ehdi Suomen lyhyen suven aikana kypsyä, vaan ne pitää kerätä pois vihreinä eivätkä ne koskaan kypsy ihanan punaisiksi ja napakoiksi - ei jatkoon. Punasipuli on hyvää, mutta se on ihan hyvää kaupasta ostettunakin - ehkäpä senkin kasvatus saa jäädä ensi kesänä. Vähemmän kitkemistä tiedossa.

Omenapuu- ja marjapensasosasto taas kaipaa järkeistämistä rankalla kädellä. Vanhan talomme ja sen puutarhan mukana tuli valtava määrä epämääräisiä, huonokuntoisia puita ja puskia, joille tarttis tehdä jotain. Muutama hyväkuntoinen omppupuu ja jokunen tuottoisa herukkapensas riittäisi meille vallan mainiosti. Samalla kun liikoja istutuksia karsisi, tulisi puutarhasta viihtyisämpi ja helpommin hoidettava. Mä tykkään vanhan puutarhan rönsyilevästä fiiliksestä, mutta ihan näin paljoa ei tarvitsisi rönsyillä. Takanamme on jo kolme kesää tässä talossa ja puutarhassa, mutta puutarha on edelleen lähes samassa kaoottisessa tilassa kuin missä se oli tähän muuttaessamme. Puita on kaadettu ja nurmikkoa kaadettu, mutta that's it. Ehkäpä ensi kesänä riittää jo virtaa ajatella pihasuunnitelmaakin. On vähän pakkokin, jos suunnitelmissa ollut salaojaremontti lopulta toteutuu.

Mutta sitä ennen katsellen nautiskellen ikkunasta, kun taivaalta leijailee valkoista haituvaa, joka hiljalleen kuorruttaa puutarhan valkoisella ja peittelee lopulta omenat ja ajamattoman nurmikon piiloon. Haen vielä viimeiset omput puusta talteen viemisiksi vanhemmilleni ja kerään erän lehtikaalta pakastimeen ja käyttöön, minkä jälkeen talvi saa tulla. Talviaamuisin kaivelen nautiskellen pakastimesta marjoja ja omenasosetta raakapuuroni sekaan ja silppuan munakkaaseeni itse kasvatettua valkosipulia ja lehtikaalta fiilistelen hyvää ja puhdasta ruokaa. On se kaikesta vaivannäöstä huolimatta tosi tärkeä ja iloa tuottava juttu mulle.

torstai 3. marraskuuta 2016

Museokortista ja Hämeen linnan Heavy Metal -haarniskanäyttelystä

Sain sähköpostia, jossa kerrottiin, että Museokorttini voimassaoloaika umpeutuu parin kuukauden kuluttua ja että mun kannattaa uusia korttini pian, jos haluan saada sen seuraavaksi vuodeksi vähän edullisemmin (uusimalla kortin sen voimassaoloaikana vs. vasta kortin voimassaoloajan umpeutumisen jälkeen säästän 5 euroa). Vajaan vuoden erittäin positiivisen Museokortti-käyttökokemuksen pohjalta mietin tosissani lunastavani kortin myös tulevalle vuodelle.

Mun kokemukseni on, että 54 euron hinta vuoden museoreissuista on enemmän kuin kohtuullinen. Sen kattamiseksi ei ihan hirveän montaa kertaa tarvitse museoiden ovien saranoita kuluttaa. Esimerkiksi lokakuinen reissuni Hämeen linnaan ja Heavy Metal -haarniskanäyttelyyn olisi maksanut ilman korttia 15 euroa. Nyt Museokortilla asioidessani maksoin tästä kokonaisuudesta 4 euroa. Olen käynyt Museokorttini 10 voimassaolokuukauden aikana tähän mennessä 12 kertaa museossa. Tähän mennessä yhdelle museokäynnille on tullut tavallaan siis hintaa 4.5 euroa. Harvempaan museoon, jos mihinkään, pääsee noin edullisesti. Esimerkiksi Ateneumiin, jossa olen käynyt kortilla kahdesti, tavallinen pääsylippu maksaa tällä hetkellä 13 euroa. Ja milloin mä olisin käynyt viimeksi ennen Museokortin hankintaa esimerkiksi Ateneumissa tai paljon missään muussakaan museossa? Kortin hankkiminen on aktivoinut mua ihan valtavasti ihmisten ilmoille - kulttuurin, historian ja taiteen pariin. Suosittelen kortin hankkimista sullekin, jos museoissa käyminen yhtään vaan kiinnostaa!

Ja se mainitsemani Hämeen linnan Heavy Metal -näyttely näytti muun muassa tältä:
















Näyttely vaikutti ensin hieman suppealta, mutta sain silti helposti kulumaan pari tuntia sen läpi käymiseen eli katsottavaa riitti, kun vain lähti perehtymään aiheeseen. Opastus kesti vähän vajaan tunnin verran ja melkein toisen tunnin pyörin näyttelytiloissa vielä itsekseni ihailemassa näyttelyesineiden yksityiskohtia, lukemassa tekstejä ja katsomassa näyttelyyn liittyvää videomateriaalia. Näyttelyesineet olivat peräisin maailman suurimmasta ja vanhimmasta haarniskakokoelmasta, Itävallan Universalmuseum Joanneumista. Kuvissa näkyvien haarniskojen ja puolihaarniskojen lisäksi näytteillä oli mm. kypäriä, hilpareita, keihäitä, miekkoja, musketteja, pistooleja ja tykki. Näyttely kertoi 1500-1700 -lukujen sodankäynnistä, mutta samalla laajemmin myös sen ajan historiasta, kulttuurista, muodista ja käsityötaidosta. Oppaan tarinoita kuunnellessa ja esineitä ja niiden yksityiskohtia fiilistellessä turnajaiset ja sodankäynnit heräsivät mun mielessäni eloon ja näin sieluni silmin aatelisherrat keekoilemassa viimeisen päälle muodinmukaisissa ja hienosti koristelluissa haarniskoissaan, köyhän väen lähtiessä sotaan suunnilleen pelkät tuohivirsut jalassa toivoen, että jotain peltiä riittää heidänkin päälleen ja suojakseen. Näyttelyä oli elävöitetty vielä taistelukohtauksella, jossa kahdessa alimmaisessa kuvassa näkyvä ns. piikkimiesten siili-puolustusmuodostelma oli valaistu savu- ja liekkiefektein, battle metalin soidessa taustalla. Näyttelyä katsomassa olevat pikkupojat olivat taistelusta ihan fiiliksissään ja kyllä se puri ihan mukavasti tällaiseen täti-ihmiseenkin. Mulla on tuosta ohjelmanumerosta videokin, mutta Blogger ei nyt jostain syystä suostu sitä lataamaan tänne. Muualla linnassa oli myös muita näyttelyyn liittyviä osallistuvampia elementtejä eli ns. ritaripisteitä, joissa saattoi mm. kokeilla haarniskaa ja ampua varsijousisimulaattorilla. Tykkään, että näyttelyn rakentamisessa on huomioitu lapsetkin, joita voi muuten olla joskus hankalaa saada houkuteltua mukaan museoon. Suosittelisin näyttelyä, mutta se ehti jo päättyä lokakuun puolella.

Edit: onnistuihan se videon liittäminen sittenkin!

  video

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Lusikkateoria

Ajattelin avata hieman blogini nimen taustoja. Potilasaktivisti, lupusta sairastava Christine Miserandino on luonut niin sanotun lusikkateorian (spoon theory) vastauksena kysymykseen "miltä tuntuu olla kroonisesti sairas". Tuo Miserandinon kuvaus elämästään kuvaa omaakin elämääni sen verran hyvin, että nappasin ajatuksen lusikoista myös blogini nimeen.

Lusikkateoria syntyi, kun Miserandino istui ystävänsä kanssa kahvilassa juttelemassa ja ystävä halusi ymmärtää, millaista on olla Christine, kroonisesti sairas nuori ihminen. Miserandino joutui miettimään hetken, nutö sanoo, mutta keksi sitten tavan kuvata kokemuksiaan ja konkretisoida kertomaansa käyttäen apunaan kahvilan pöydiltä löytyviä lusikoita. Hän ojensi ystävälleen nipun lusikoita, jotka saivat edustaa hänen sairauttaan. Kiitos lupuksen, Christinellä on jokaisena päivänä vain hyvin rajallinen määrä energiaa, eli tässä tapauksessa lusikoita, käytettävissään, mikä tarkoittaa sitä, että hänen on jokaisena päivänä elettävä sairauden asettamilla ehdoilla, kaikki tekemiset käytettävissä oleviin voimavaroihin (=lusikoihin) suhteuttaen. Jokainen päivän aikana suoritettu aktiviteetti kuluttaa yhden tai useamman lusikan. Lusikoiden tuhlailu alkupäivästä kostautuu myöhemmin illalla ja sillä voi olla vaikutuksensa myös seuraaviin päiviin. Lusikkavarastoa on vaarallista päästää tyhjäksi myös siksi, että aina voi vaikka flunssa tai muu terveyden romahdus yllättää ja silloin on parasta olla voimia jäljellä.

Se, mikä erottaa (ainakin nuoren) terveen ja kroonisesti sairaan ihmisen toisistaan on terveen ihmisen vapaus tehdä asioita vapaasti ja spontaanisti. Terve ihminen päättää asioistaan itse, mutta sairaan ihmisen asioita ja elämää määrittää ja hallitsee sairaus ja se, mikä on vointi kunakin päivänä (monissa kroonisissa sairauksissahan vointi voi vaihdella hyvin suuresti päivittäinkin). Sairaskin tekee päivittäin valintoja ja päätöksiä, näiden valintojen ja päätösten tekeminen on oikeastaan siis sairaan elämän ja lusikkateoriankin keskiössä, mutta pointtina on nimenomaan, että kaikki valinnat ja päätökset tehdään käytettävissä olevien lusikoiden pohjalta, kun taas nuori terve ihminen voi tehdä valintoja rajattomasti ja vapaasti, stressaamatta valintojensa seurauksista. Sairastuminen krooniseen sairauteen merkitsee paitsi terveyden, niin myös vapauden ja spontaaniuden menettämistä. Elämästä tulee jatkuvaa suunnittelua, ennakoimista, varautumista ja priorisoimista. Kun lusikoita on vain rajallinen määrä, niin niitä ei halua tuhlata mihinkään turhaan tai huonoa mieltä tuottavaan. Ja vastaavasti, esimerkiksi jokainen yhdessä ystävien tai läheisten kanssa vietetty hetki on viesti siitä, että nämä ihmiset ovat tärkeitä ja lusikan menettämisen arvoisia.

Rajallisella määrällä lusikoita mäkin elämässäni operoin eli Miserandinon teoria osui ja upposi. Moni pitkäaikaissairas lienee kuullut lusikkateoriasta, ja koska arvelin blogini saattavan kiinnostaa muita samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia lukijoita, sisällytin lusikka-vihjeen blogini nimeen. Teoriaan perehtymättömälle blogini nimi luultavasti vihjaa olevansa jonkin sortin ruokablogi. Heh, pitänee siis kirjoitella myös ruokajuttuja! Tarkoitus olisi niin kyllä tehdäkin, ruoka ja ruoanlaitto on mun elämässäni erittäin isossa roolissa. 

Mietin kyllä jonkin aikaa tuon lusikka-teeman nostoa blogin otsikkoon, sillä en nyt varsinaisesti haluaisi blogini profiloituvan sairausblogiksi. Haluaisin blogini olevan paikka, jossa elämä kyllä kulkee paljolti lusikkateorian mukaisesti, mutta jossa tehdään mukaviakin juttuja ja tavoitellaan hyvää elämää, sairaudesta huolimatta.