perjantai 4. marraskuuta 2016

Talvi tulee, olen valmis


Taisin manailla ääneen, kun herättyäni nostin rullaverhon ylös ja näin ikkunasta kevyen lumipeitteen kuusiaidan yllä. Muutamassa sekunnissa mieli kuitenkin muuttui ja talven tulo alkoikin näyttäytyä ihanana asiana: nyt se pe***leen ruokaruljanssi loppuu!

Mä kyllä tykkään kasvattaa ja kerätä itse ruokaa sekä jalostaa näitä raaka-aineita käyttöön, mutta tietyissä rajoissa. Se on kivaa niin kauan kuin se on kivaa. Sitten kun se alkaa haukata liian suuren osan energiasta, se ei ole enää kivaa ja mielekästä. Ja kuluneena kesänä on tullut ahnehdittua itselleen vähän liikaa hyötypuutarhurin hommia. Rentouttavasta harrastuksesta ja iloa tuottavasta asiasta on tullut stressin aiheuttaja. Ensi kesänä meinaan karsia. Karsia pitää sekä itse tehtävien että jo olemassaolevien istutusten suhteen. 

Mistä lähden karsimaan eli kesän 2016 kasvimaan asukit olivat nämä:
  • erilaisia salaatteja
  • pinaattia
  • kahta eri lehtikaalta
  • rucolaa
  • persiljaa
  • timjamia
  • korianteria
  • minttua
  • ruohosipulia
  • lipstikkaa
  • tilliä
  • kesäkurpitsaa
  • tomaatteja
  • kurpitsoita
  • punasipulia
  • valkosipulia
  • perunoita 
Tuohon päälle puutarhasta (kotoa ja maalta) löytyy sitten vielä vanhastaan lähes 20 omenapuuta, hapankirsikkapensas, monia eri lajisia herukkapensaita sekä vadelmia, puutarhaversiona ja villinä. Sitten on vielä metsä - eihän kesää ja syksyä voi päästää ohi hakematta metsästä kantarelleja, mustikoita, puolukoita ja karpaloita!

Mustikat ja osa puolukoista sentään älyttiin ostaa tänä vuonna eli muut saivat rämpiä metsässä meidän puolestamme. Kasvimaan antimet saatiin kerättyä talteen (joskin lehtikaalit ovat edelleen maassa, ne eivät pikku pakkasesta ja lumesta hetkahda), mutta suurin osa esimerkiksi hyvistä, isoista omenoista makaa maassa. Omenasoseelle olisi käyttöä, mutta en vaan jaksa tehdä sitä. Herukoista valtaosa jäi kesällä puskiin (edes rastaat eivät oikein osanneet tänä vuonna arvostaa marjabuffettia), samoin vadelmista, kun en jaksanut niitäkään poimia. Raparperiä en pakastanut yhtään. Hapankirsikkasato oli hyvä ja ensimmäisemme, mutta se puolestaan ehtivät mennä parempiin suihin ennen kuin ehdimme itse niitä poimia (ja voin myöntää, että ei ihan hirveästi edes harmittanut). 

Löysin itseni liian usein viime kesänä ja syksynä kiroamasta kitkemis- ja sadonkorjuuhommien liiallisuutta sekä sitä, että joudun katsomaan, kun hyvää ruokaa mätänee puihin ja pensaisiin, enkä tykännyt siitä yhtään. Ensi kesänä mä haluan nauttia itse kasvatetusta ja kerätystä, puhtaasta ruoasta, enkä stressata siitä.

Mitä siis teen ensi kesänä toisin?

Kasvimaalla homma on mun mielestäni edelleen aika hyvin lapasessa. Yrtit, salaatit, pinaatti ja lehtikaali ovat helppoja eivätkä vaadi esikasvatusta, plus ovat kaupassa kalliita ja usein huonolaatuisia, joten niitä mä meinaan kasvattaa ensi kesänäkin. Valkosipulit ovat jo maassa (talvivalkosipuli) ja omaa valkosipulia on vaan pakko saada, sen eteen olen valmis näkemään vähän vaivaa. Esikasvatettavista kurpitsa ja kesäkurpitsa ovat nopeita esikasvattaa ja tuottavat hyvin satoa vähällä vaivalla, joten niitä meinaan myöskin laittaa. Perunaa täytyy kasvattaa sen verran, että miehen suvun puolelta tuleva vanha maatiaisperunalajike pysyy hengissä ja että päästään silloin tällöin herkuttelemaan niillä ihanan rapsakoilla, kullankeltaisilla paistetuilla perunoilla. Mutta sitten taas esimerkiksi tomaatit... esikasvatusta maaliskuulta saakka, koulimista ja karaisemista, varkaiden poistamista ja kitkemistä - eivätkä reppanat kuitenkaan ehdi Suomen lyhyen suven aikana kypsyä, vaan ne pitää kerätä pois vihreinä eivätkä ne koskaan kypsy ihanan punaisiksi ja napakoiksi - ei jatkoon. Punasipuli on hyvää, mutta se on ihan hyvää kaupasta ostettunakin - ehkäpä senkin kasvatus saa jäädä ensi kesänä. Vähemmän kitkemistä tiedossa.

Omenapuu- ja marjapensasosasto taas kaipaa järkeistämistä rankalla kädellä. Vanhan talomme ja sen puutarhan mukana tuli valtava määrä epämääräisiä, huonokuntoisia puita ja puskia, joille tarttis tehdä jotain. Muutama hyväkuntoinen omppupuu ja jokunen tuottoisa herukkapensas riittäisi meille vallan mainiosti. Samalla kun liikoja istutuksia karsisi, tulisi puutarhasta viihtyisämpi ja helpommin hoidettava. Mä tykkään vanhan puutarhan rönsyilevästä fiiliksestä, mutta ihan näin paljoa ei tarvitsisi rönsyillä. Takanamme on jo kolme kesää tässä talossa ja puutarhassa, mutta puutarha on edelleen lähes samassa kaoottisessa tilassa kuin missä se oli tähän muuttaessamme. Puita on kaadettu ja nurmikkoa kaadettu, mutta that's it. Ehkäpä ensi kesänä riittää jo virtaa ajatella pihasuunnitelmaakin. On vähän pakkokin, jos suunnitelmissa ollut salaojaremontti lopulta toteutuu.

Mutta sitä ennen katsellen nautiskellen ikkunasta, kun taivaalta leijailee valkoista haituvaa, joka hiljalleen kuorruttaa puutarhan valkoisella ja peittelee lopulta omenat ja ajamattoman nurmikon piiloon. Haen vielä viimeiset omput puusta talteen viemisiksi vanhemmilleni ja kerään erän lehtikaalta pakastimeen ja käyttöön, minkä jälkeen talvi saa tulla. Talviaamuisin kaivelen nautiskellen pakastimesta marjoja ja omenasosetta raakapuuroni sekaan ja silppuan munakkaaseeni itse kasvatettua valkosipulia ja lehtikaalta fiilistelen hyvää ja puhdasta ruokaa. On se kaikesta vaivannäöstä huolimatta tosi tärkeä ja iloa tuottava juttu mulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti