keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Sadonkorjuuta, syyskylvöjä ja viimeisiä syksyn värejä

Saatiinpas loputkin perunat nostettua ja talvivalkosipulit istutettua ennen ensi viikonlopulle povailtuja nollakelejä! Nyt ei tarvitse enää kuin kerätä loput yrtit ja lehtikaalit sekä vähän omenoita talteen, minkä jälkeen talvi saa tulla.

Perunan kasvatus onnistui tänä vuonna hyvin ja tällä meidän melko vähäisellä perunan kulutuksellamme omaa perunaa tullee riittämään helposti talven yli (mikäli hiiret eivät ehdi nautiskella niitä ennen meitä - ainakin olemme nyt yrittäneet tilkitä perunakuopan pinnat riittävän hyvin). Perunan koosta näki kyllä selvästi sen, että missä kohtaa lannoite (kanankakka) oli loppunut kesken ja sitä oli jouduttu säästelemään - ilman riittävää kasvuvoimaa jääneet perunat olivat ihan säälittävän kokoisia naperoita. Ne, jotka olivat saaneet tarpeeksi lannoitetta, olivat isoja ja komeita. Harmillisesti vaan monet niistä isoista ja komeista perunoistakin joutuivat siemenperunaksi menevien laariin, koska olivat osin vihreitä. Ilmeisesti jokin oli mennyt multauksessa vikaan, kun valoa saaneita, myrkkyjä (eli glykoalkaloideja) tuottavia vihreitä perunoita tuli tänä vuonna niin paljon. Onpahan sitten ainakin siemenperunat ensi keväänä vimpan päälle ja ensi kesänä skarpataan multauksen kanssa.


Perunoiden nostoa seurasi pellon kääntäminen naapurin ystävällisesti lainaamalla traktorilla ja maankääntötyökaluilla, minkä jälkeen oli tarkoitus ryhtyä valkosipulia istuttamaan.




Istutushommat jäivät kuitenkin maan kääntöä seuraavalle päivälle, ja sepä oli virhe. Näemmä on niin, että jos kunnolla kosteaa maata muokkaa ja möyhii kunnolla, niin penkkien tekoa ja istutuksia ei tosiaankaan kannata lykätä seuraavalle päivälle, koska maa on siinä vaiheessa muuttunut märäksi mutakikkareeksi, mitä on lähes mahdotonta ja ihan helvetin raskasta muokata. Pelto näytti siltä kuin sinne olisi kipattu jonkun festarin Bajamajojen sisältö. Jotenkin siitäkin kökkäreisestä vellistä saatiin kuitenkin kolme kohopenkkiä rakennettua ja yhdeksän riviä valkosipulia istutettua, tosin välillä piti kipaista lisää kanankakkaa kaupungista, kun oltiin unohdettu varata sitä tarpeeksi mukaamme maalle. Urakan loppuvaiheessa meikäläinen lannoitti vielä nurmikkoakin, nimittäin vatsansa sisällöllä - oli vähän liian rankkaa tämä peltoduuni suhteessa mun tämänhetkiseen kuntooni. Vaan tulipahan tehtyä!

Talvivalkosipulin siemeniä kehotetaan liottamaan ennen istutusta tunnin ajan noin 40-asteisessa vedessä, joten näin tehtiin.

Yksikyntisiä, edelliskesän kukinnoista kasvatettuja valkosipuleita, sekä monivuotisista, monikyntisistä valkosipuleista irrotettuja valkosipulin kynsiä siemeneksi likoamassa.

Kuluneen kesän kukinnoista irrotettuja valkosipulin siemeniä.





Sadonkorjuun kunniaksi herkuteltiin tietysti oman maan antimista kokatuilla valkosipulisilla paistetuilla perunoilla sekä omenoilla ja karhunvadelmapensaiden viimeisillä kypsillä marjoilla.  




Ehdinpä mieheni ajellessa peltoa traktorilla fiilistellä syksyn värejä ja tunnelmiakin muutaman ruudun verran, harjoitellen samalla valokuvauskurssin ekalla luennolla opetettuja, valotukseen liittyviä teoriajuttuja.





Maapaikallamme puutarha ja kasvimaa alkaa olla valmis talveen, seuraavaksi kotipuutarhan kimppuun.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Mielenrauhaa verkkokursseilta ja sovelluksista etsimässä


Erilaiset verkkokurssit ja sovellukset ovat tällaisen pitkäaikaissairaan, jonka on terveydentilansa vuoksi hankala pystyä sitoutumaan säännöllisesti tiettyinä päivinä, tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa tapahtuviin harrastuksiin, mutta joka kuitenkin haluaisi jaksamisensa mukaan ja omaan tahtiinsa harrastaa erilaisia asioita, pelastus. Mä haaveilen erilaisille kodin ulkopuolella tapahtuville kursseille ja harrastuksiin osallistumisesta ja jokusen kerran olen jollekin työväenopiston kurssille ilmoittautunut ja osallistunutkin, mutta harvemmin olen saanut suoritettua kurssia kokonaan, koska olen joutunut jättämään harjoituskertoja huonovointisuuden takia sen verran usein väliin, että olen lopulta pudonnut opetuksessa kärryiltä eikä kurssin jatkaminen ole sen jälkeen tuntunut enää mielekkäältä. Osa työväenopistonkin kursseista on myös varsin hinnakkaita ja sellaisia, että niille joutuu sitoutumaan sekä syys- että kevätlukukaudeksi, mikä vähentää osallistumisintoa, jos rahat ovat vähissä ja jos terveydentilan takia ei pysty ennakoimaan, onko kunto vielä esimerkiksi keväällä sellainen, että se sallii kurssin jatkamisen.

Viimeisin epäonnistunut kurssikokeiluni oli qigong- ja taijikurssi, joka kesti koko lukuvuoden. Ajattelin, että kyllähän mä nyt kerran viikossa tapahtuvasta kiinalaismummojen aamujumpasta selviän, mutta liikoja luulin itsestäni. Kevätlukukauden alussa oli mentävä anelemaan puolikasta kurssimaksua takaisin ja onneksi se lopulta onnistuikin, vaikka kuulemma yleensä ei ole tapana maksuja palauttaa. Sen jälkeen olen tyytynyt toistaiseksi harrastamaan asioita ihan vaan itsekseni kotona, vaikka kaipaankin kodin ulkopuolelle lähtemistä ja asioiden tekemistä toisten ihmisten seurassa. Jos on vaikka vähän huonompi päiväkin, niin esimerkiksi kevyen liikunnan harrastaminen kotona voi onnistua, kun energiaa säästyy siinä, kun ei tarvitse ensin laittautua ihmisen näköiseksi ja fillaroida paria-kolmea kilometriä pakkasessa harrastuspaikalle. 

Verkossa tai sovellusten avulla tapahtuva harrastaminen vaatii tietysti vähän eri tavoin aloitteellisuutta ja itsensä motivoimista kuin valmiiksi aikataulutetut harrastukset ja joskus on hankalaa saada itsensä tarttumaan toimeen. Se, onko kyseessä ilmainen vai maksullinen verkkokurssi tai sovellus, saattaa vaikuttaaa jonkin verran harrastusinnokkuuteen - jos palveluun on kuluttanut vähiä rahojaan, niin ei rahojaan halua heittää hukkaan. Tietysti jos harrastukseen on tosi kova palo, niin ilmaiskurssit jo itsessään motivoivat, mutta uutta harrastusta kokeillessa tai vanhaa elvyttäessä pienen rahamäärän sijoittaminen harrastukseen voi olla harjoittelua kannustava tekijä.

En ole nyt vähään aikaan harrastanut mitään aktiivisesti ja säännöllisesti, vaikka mieli on tehnyt elvyttää vanhoja harrastuksia ja aloittaa uusia. Luettuani Jäljet kehossa -kirjan ja kirjoitettuani auki ajatuksiani traumoista, stressistä ja stressin hoidon tärkeydestä muistin taas, miten tärkeää olisi harrastaa asioita, jotka saavat olemaan läsnä omassa kehossa ja nykyhetkessä. Aion ryhtyä elvyttämään taas meditaatio- ja joogaharrastuksiani, jotka ovat olleet ihan liian kauan tauolla, ja valokuvausharrastukseenikin, jolla on ollut mulle aikanaan iso terapeuttinen merkitys, haluan ryhtyä panostamaan. Helpoimmalta tieltä päästä taas kiinni säännöllisiin harjoituksiin tuntuu ladata puhelimeen tarkoitukseen sopivia sovelluksia, katsoa netissä tallenteita tai ilmoittautua verkkokurssille. Niinpä puhelimeni ruudulla komeilee nyt Headspace-meditaatiosovelluksen kuvake, ja ostaa päräytin myös aika lailla ex tempore Digiviikon kunniaksi hyvässä alennuksessa olleen valokuvauskurssin, jonka ilmoitus sattui silmääni Facebookia selaillessa, mutta jota olin katsellut jo aiemmin vähän sillä silmällä - kyseessä on Antti Karppisen Kuvaamisen taito -verkkovalmennus, jolla opiskellaan kuvaamisen perusteet ja vähän muutakin. (Uusi talvitakki taisi jäädä tämän kurssihankinnan myötä nyt sitten ostamatta, vaan kaipa tuolla vanhalla vielä yhden talven pärjää...) Vaan miten innostua jälleen joogaamaan? Pitäisi löytää nettijoogapalvelu, jossa tarjotaan riittävän kevyitä ja lyhyitä, kunnolleni sopivia harjoituksia, ja mieluiten vielä ilmaiseksi tai pikkurahalla ja niin, että maksun voi suorittaa laskulla tai verkkopankissa (koska en omista luottokorttia enkä jaksa perehtyä PayPaliin). Ehkäpä joogailutsemppi löytyy täältä?   

Tästä kaikesta päästään nyt kysymykseen siitä, että keräänkö mä itselleni näillä stressinhoidollisilla toimenpiteillä lisää stressiä haaliessani kerralla liikaa tekemistä, kun energiavarani ovat rajalliset ja elämässä on muitakin asioita hoidettavana. Meditaatio ja jooga kietoutuvat kuitenkin luontevasti yhteen ja aion aloittaa harjoitusten tekemisen todella maltillisesti, ja valokuvauskurssiakin aion suorittaa katsomalla videon silloin tällöin ja viemällä itseni sen jälkeen ulos kävelylle kameran kanssa - ulkoillahan pitäisi joka tapauksessa.

Tässähän alkaa jo vähän innostua.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kolmas vuosineljännes

Heinäkuun alku, kedon kukkia, yrttihauduketta ja hetki Yoga Journalin kolmekuukautiskatsauksen parissa.

Syyskuu päättyi jo viikko sitten ja se olisi taas neljännesvuosikatsauksen aika - kesäkuun päätteeksi sellainen jäikin tänne blogiin tekemättä, vaikka Yoga Journalin sivuille ajatuksiani kirjasinkin. Tykkään kirjoitella näitä katsauksia, koska haluan olla selvillä siitä, mistä olen tulossa ja minne menossa. 


Mitä itselleni asettamia päämääriä olen saavuttanut viimeisen kolmen kuukauden aikana?

Rankan kevättalven ja alkukesän jälkeen asetin itselleni heinä-elokuun, jolloin myös mieheni lomaili, tavoitteeksi lähinnä ihan vaan ladata akkujani, nauttia kesästä ja elää! Sekä edistää vähän kodinhoito- ja remonttiasioita. Elokuun loppupuolella olisi sitten edessä paluu hiljalleen takaisin arkeen ja sairaalakuvioihin, kun edessä olisi kardiologin vastaanotolla piipahtaminen ja todennäköisesti myös lääkekokeilu, jonka ennakoin jo etukäteen tietävän huonoja oloja.

Lomalla oli hetkensä ja mukaviakin juttuja tuli koettua, mutta osa lomasuunnitelmista (oikeastaan yksi tärkeimmistä jutuista) meni mönkään ja se harmitti todella paljon ja söi fiiliksiä. Teimme pieniä päiväretkiä, tapasimme ystäviä, piipahdimme päiväseltään kesätapahtumissa, grillailimme kotosalla ja luimme ulkona romskuja. Loman yhden kohokohdan oli määrä olla kaksin vietetty viikko appiukon mökillä ihan vaan veden äärellä relaillen, saunoen ja mökkikuistilla kirjoja lukien, mutta mökkireissumme kutistui itsestämme riippumattomista syistä pariin päivään enkä niinäkään osannut sitten relata tai nauttia olostani, sillä seurauksella, että mökkeilystä seurasi vain armoton vitutus. Onneksi loman toinen kohokohta eli reissu Repoveden kansallispuistoon toteutui ja sujui hienosti, minkä jälkeen tuntui siltä, että tämä on ollut kuitenkin ihan hyvä loma ja akkuja on tullut ladattua. Myös parisuhteelle yhteinen aika kodin ulkopuolella ja reissu teki hyvää. Mitä kotijuttujen edistämiseen tulee, niin saunaremonttikin eteni loppujen lopuksi ihan mukavasti, vaikka ei vielä valmiiksi tullutkaan - vanhan remontoiminen kun on aina yllätyksiä täynnä eikä yllätyksiltä tässäkään tapauksessa vältytty. Loman lopussa remontoimista hidasti vielä miehen perheenjäsenen sairastuminen hengenvaaralliseen ruokamyrkytykseen ja siitä johtuneet sairaalassavierailureissut ja sairaalaan soittelut. 

Elo-syyskuussa sain sitten suoritettua pois päiväjärjestyksestä kardiologikäynnin ja lääkekokeilun, jonka arvasin jo etukäteen epäonnistuvan, ja niinhän siinä kävikin. Loppukesä ja alkusyksy meni villatamineissa horkassa kahden peiton alla täristessä ja siinä tuli taas hukattua lähes kuukausi tästä elämästä, mutta nyt ei ole kenelläkään asiasta mitään jossiteltavaa ja voin jatkaa elämääni siitä, mihin jäin ennen kesälomia ja lääkekokeilua.


Mihin asioihin toivoisin parannusta?

Lomalla tuli elettyä kaikkea muuta kuin terveellisesti! Gluteenittomuudesta pidin kiinni, mutta muuten syömiseni olivat mitä sattuu ja liikuntakin jäi tosi vähäiseksi, vaikka aiempina kesinä olen yrittänyt edes pyöräillä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Nyt huomaan syystakkini kutistuneen ihmeesti kaapissa... Aika palata ruotuun terveellisten elämäntapojen suhteen.


Tärkeimmät projektit ja päämäärät ajatellen seuraavia kolmea kuukautta eli loppuvuotta: 

Tarkoitus olisi palata ratkomaan nyt niitä kysymyksiä, jotka jäivät ennen lomia auki: mitä vielä voisin tehdä tullakseni vielä vähän parempaan kuntoon, ja mitä haluaisin ryhtyä isona tekemään, jos ja kun tästä vielä jonkunlaiseen työ- ja opiskelukuntoon pääsen. Vielä on joitain tutkimuksia tulossa sairaalassa, mm. unitutkimus ja mahdollisesti autonomisen hermoston toiminnan tutkimuksiakin, ja näistä toivottavasti saan jotain eväitä lähteä kohentamaan vointiani. Lisäksi olen itse ryhtynyt selvittelemään mm. tapoja hoitaa elämäntilanteeni aiheuttamaa stressiä ja voida sitä kautta paremmin. Samalla yritän etsiä vastauksia siihen, millaista työtä mua kiinnostaisi tulevaisuudessa tehdä ja mihin rahkeeni riittäisivät, jotta osaan lähteä hakemaan itselleni mielekästä työkokeilupaikkaa. Toiveenani olisi saada nämä tutkimukset käytyä, elämäntapamuutokset käynnistettyä ja työkokeilupaikka löydettyä ennen vuoden vaihtumista. Toivoisin olevani ensi vuoden alussa niin hyvässä kunnossa, että pystyn aloittamaan ammatillisen kuntoutuksen. 

lauantai 7. lokakuuta 2017

Riversiden keikalla

  
Kuuntelen viikon takaisen Riversiden Klubin-keikan settilistaa ja palaan mielessäni keikan tunnelmiin. Tuo keikka oli yksi parhaimmista ja todennäköisesti tunteikkain, jolle olen koskaan osallistunut. Kiertue oli ensimmäinen sitten bändin kitaristin, Pjotr Grudzinskin, äkillisen menehtymisen puolisentoista vuotta sitten, mikä toi keikkaan ihan oman tunnelmansa ja asetelmansa. Pitkään oli ollut epäselvää, jatkaisivatko jäljelle jääneet bändin jäsenet vielä yhdessä, ja oli suuri ilo ja helpotus nähdä bändin nousevan jälleen lavalle. 

Itselleni Riversiden keikka oli ensimmäinen laatuaan, vaikka bändin tuotanto on tuttua jo vuosien ajalta. Taisin löytää Riversiden musiikin joskus vuoden 2008 paikkeilla ja muistan silloin soittaneeni lumoavaa Second Life Syndrome -levyä repeatilla. Musiikissa oli jotain ihmeellisen kaunista, koskettavaa ja surumielistä. Siinä oli jotain samaa kuin esimerkiksi suuresti arvostamieni Opethin tai Steven Wilsonin musiikissa, mutta silti Riversiden musiikki ja soundi oli ihan omansalaistansa. Elin noihin aikoihin elämäni raskaimpia aikoja sairastuttuani vakavasti ja yrittäen sietää diagnoosin epäselvyydestä johtuvaa epävarmuutta ja ahdistusta ja Riversiden musiikki toi mulle suurta lohtua. Vuosiin en jaksanut keikoilla juuri käydä, mutta mietin aina mielessäni, että jossain vaiheessa haluan tämän bändin vielä livenä nähdä ja kokea. Kuultuani uutisen Grudzinskin kuolemasta ehdin jo heittää hyvästit myös haaveelleni päästä bändin keikalle, ja kun sitten viime kesänä silmiini osui tieto syksyllä toteutuvasta neljän keikan mittaisesta Suomen kiertueesta, niin ei tarvinnut kahta kertaa lipun hankintaa miettiä.

Tampereen Klubilla järjestetty keikka käynnistyi hiukan epätavalliseen tyyliin trioksi kutistuneen bändin noustessa lavalle ja nokkamies Mariusz Dudan aloittaessa illan puheella, jossa hän kertoi bändiä kohdanneista surullisista tapahtumista sekä lupasi bändin kertovan musiikillaan kahden tunnin mittaisen tarinan. Ja tarinan saimme kuulla, pimeistä sävyistä valoa kohti kasvavan ja kehittyvän. Second Life Syndrome -kappale oli looginen tarinan aloitus siinä tilanteessa, missä Riverside nyt on, ja tämän yhden lempparibiiseistäni alkusointujen kajahtaessa tunsin kylmien väreiden vilistävän pitkin kroppaani. Tyhmä virne liimautui kasvoilleni ja samalla huomasin miettiväni, että jos nyt kuolisin, niin kuolisin onnellisena. Saimme nauttia upeasta showsta, jossa musiikin lisäksi parasta olivat soittajien eleet ja ilmeet - musta näytti siltä, että bändi todella nautti soittamisesta. Varsinkin kosketinsoittaja Michal Lapajia ei voinut katsoa hymyilemättä, mies heilui soittimensa takana sympaattinen ja hyväntyylinen virne naamallaan suurimman osan keikasta. Yleisöä oli lähes tupa täynnä ja salissa oli hyvä yhteenkuuluvuuden meininki. Mariusz Duda puhui siitä, miten heillä ei ole enää faneja, vaan olemme samaa perhettä, ja siltä musta tuntuikin.



Kiertueen nimibiisi Towards The Blue Horizonin, jonka Duda on aikanaan kirjoittanut äkillisesti menehtyneen ystävänsä muistoksi, mutta jota Duda tässä yhteydessä lienee laulanut ennen kaikkea edesmenneelle bändikaverilleen, lähtiessä soimaan bändi vakavoitui ja yleisö hiljeni kuuntelemaan laulun sanoja:

Where are you now my friend?
I miss those days
I hope they take good care
Of you there
And you can still play the guitar
And sing your songs
I just miss those days
And miss you so
Wish I could be strong
When darkness comes

Näin vieressäni seisovan naisen pyyhkivän hiljaa kyyneliä ja täytyy myöntää, että omissa silmissänikin tuntui olevan jotain roskia...

Keikan lopuksi palattiin jälleen valoisampiin tunnelmiin bändin soittaessa Codan, jolla keikka oli alkanutkin, mutta nyt sen valoisampana versiona:    

When something ends, something else begins / We are moving on. 

Näin se on, elämä jatkuu. Kiitos Riverside upeasta illasta. Jään innolla odottamaan, mitä keksitte seuraavaksi, ja tulen taatusti keikalle, kun olette ensi kerran taas Suomessa.

(Jos jotakuta kiinnostaa tarkempi raportti keikasta settilistoineen, niin sellainen löytyy esimerkiksi tämän linkin takaa.)

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kroonistuneen stressin kanssa tasapainoilusta


Olen viime päivinä miettinyt stressiä ja kaikkea sitä hallaa, mitä liiallinen ja purkamatta jäävä stressi elimistölle, aivoille ja ihmissuhteille tekeekään. Päädyin näihin pohdintoihin luettuani Bessel van der Kolkin kirjan Jäljet kehossa (josta on tarkoitus kirjoittaa jossain vaiheessa tarkemmin) ja ryhdyttyäni miettimään, miten voisin kirjan oppeja omassa elämässäni hyödyntää.

Stressi sinänsähän on tavallinen osa elämää, stressaavia elämäntilanteita ja tapahtumia ja niistä seuraavaa stressiä kukaan ei voi välttää, mutta ongelma stressistä tulee siinä kohtaa kun stressistä tulee kroonista stressireaktioiden jäädessä enemmän tai vähemmän pysyvästi päälle, kuten käy esimerkiksi käsittelemättömättä jääneiden traumojen kohdalla.

Päälle jäänyt stressi saa elimistössä ja aivoissa aikaiseksi ainakin seuraavia muutoksia: stressihormoni kortisolia tuotetaan liikaa, mikä tarkoittaa sitä, että elimistö on jatkuvassa taistelemis- tai pakenemisvalmiudessa - sympaattisen hermoston toiminta kiihtyy, pulssi ja verenpaine nousee, verensokeri nousee, lihakset jännittyvät, aistit terävöityvät, aivot keskittyvät arvioimaan asioita potentiaalisen vaaran havaitsemisen näkökulmasta. Koko elimistö ja aivot keskittyvät selviytymiseen, mikä tarkoittaa sitä, että elimistö on katabolisessa eli itseään hajottavassa tilanteessa - niihin prosesseihin, joilla terveyttä elimistössä rakennetaan, ei energiaa stressin aikana liikene. Stressin aikana elimistö on haavoittuvaisempi myös ulkoisille uhkille kuten bakteereille ja viruksille, koska stressi lamauttaa immuunijärjestelmän toimimasta tehokkaasti. Aivoissa aktivoituu erityisesti limbinen järjestelmä eli "eläimen aivot", jotka toimivat itsereflektion sijaan reagoimalla, otsalohkojen mahdollistaman korkeamman ajattelun vaimentuessa, mikä tarkoittaa sitä, että monimutkaisempi ajattelutoiminta käy kovan stressin aikana vaikeaksi, jollei mahdottomaksi.  

Toisin sanoen, päälle jäänyt stressi on erittäin haitallista terveydelle ja se saa myös aikaan erilaisia kognitiivisia ongelmia, sen lisäksi että elämä kutistuu stressaantuneella nykyhetkessä tapahtuvaksi selviytymiseksi. Jos elimistö on jatkuvasti stressireaktion vallassa, on paraneminen jo olemassa olevasta sairaudestakin, samoin kuin tulevaisuuden rakentaminen, enemmän tai vähemmän mahdotonta. Elimistön stressireaktiot olisi saatava keinolla millä hyvänsä katkaistua ja tämä tapahtuu ainakin etsimällä keinoja tasapainottaa autonomisen hermoston ja stressihormonien toimintaa. Tämä on ensimmäinen askel. Elimistön rauhoituttua on sitten mahdollista lähteä työstämään niitä varsinaisia syitä (kuten vaikkapa käsittelemättömät traumat), jotka stressireaktioita elämässä yllä pitävät ja ruokkivat.

Oma elämäntilanteeni on ollut viimeiset vuodet melkoisen stressaava sairastamisen ja kaiken siihen liittyvän takia eikä huomattavaa helpotusta tilanteeseen ole lähiaikoina näköpiirissä, eli stressin syihin en juuri nyt pysty suuremmin vaikuttamaan, mutta sen tiedän, että mun on hyvin tärkeää lähteä etsimään nyt tapoja rauhoittaa elimistöäni edes hetkittäin ja säännöllisesti sekä toisaalta eliminoida elämästäni sellaisia tekijöitä, jotka turhaan ruokkivat elimistöni stressireaktioita. Hoitamalla stressiä annan elimistölleni mahdollisuuden kääntää toimintaansa edes hiukan ja hetkittäin hajottavasta tilasta rakentavampaan tilaan, mikä auttaa elimistöäni taistelemaan sairauttani vastaan ja aivojani toimimaan paremmin.

Taistelun diagnoosista ja tutkimusten ja hoitojen saamisesta, mikä on hyvin stressaavaa, täytyy vastapainokseen saada riittävästi toimintaa, jossa stressiä ja jännityksiä puretaan. Tätä tasapainoa aion lähteä nyt aktiivisesti hakemaan.

Autonomisen hermoston toimintaa ja hormonitoimintaa voi tasapainottaa omatoimisesti ja ilman isoja rahallisia satsauksia ainakin seuraavin keinoin:

  • Lisäämällä kaikkea sellaista toimintaa, joka laskee kortisolitasoja ja rauhoittaa sympaattisen hermoston toimintaa sekä purkaa jännityksiä kehosta: hengitysharjoitukset, meditoiminen/tietoinen läsnäolo, rauhalliset kävelylenkit luonnossa, hyvät ihmissuhteet, käsillä asioiden tekeminen, värittäminen, valokuvaaminen, hyvän mielen jutuista kirjoittaminen, kauniin musiikin kuunteleminen, jooga, taiji, qigong, TRE, EFT.  
  • Välttämällä mahdollisuuksien mukaan kaikkea sellaista toimintaa, joka lisää stressihormonien tuotantoa, kiihdyttää sympaattisen hermoston toimintaa ja lisää jännityksiä kehossa. Se, mikä itse kutakin stressaa, on osin yksilöllistä, mutta omalla kohdallani tiedostan voivani vaikuttaa olooni positiivisesti karsimalla ainakin seuraavissa asioissa: kahvin ja sokerin kulutus, somettaminen, uutisten seuraaminen, ahdistavien elokuvien ja sarjojen katsominen, negatiiviset ihmissuhteet, kaoottinen koti, liian tekemisen haaliminen.  
Ongelmani on viime aikoina ollut se, että olen teorian tasolla tehnyt ihan hirveästi töitä sairaudestani toipumisen eteen hankkimalla tietoa terveyteen ja sairauteni hoitoon liittyvistä asioista, mutta konkreettiset toimet vointini kohentamiseksi ovat jääneet vähäisiksi. Nyt on aika muuttaa teoria käytännöiksi ja ryhtyä etsimään tietä takaisin omaan kehollisuuteeni. Ryhdyn elvyttämään meditaatio- ja joogaharrastustani aloittamalla lyhyistä viiden minuutin harjoituksista, patistan itseni ulos luontoon kameran kanssa, kaivan kaapista kesken jääneen sinisen neulepuseron ja teen sen loppuun, kuuntelen hyvän mielen musiikkia, tutustun TRE- ja EFT-harjoitteisiin, laitan kotia pienin teoin kuntoon, siivoan somefeedistä huonoa mieltä tuottavat päivitykset ja etsin ihmisiä ja yhteisöitä, jotka tukevat hyvinvointiani. 

Raportoin, miten käy.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Aurinkoinen sunnuntai Torronsuon kansallispuistossa

Onnistuneen Repovesi-retken jälkeen päätin, että vielä ainakin yksi luonnonpuistovisiitti on tänä syksynä toteutettava. Tein kalenteriin viikonlopun 23.-24.9. kohdalle merkinnän "luonnonpuistoon?" ja toivoin tuolle viikonlopulle hyvää säätä ja vointia. Sain molemmat ja niin pakkasimme mieheni kanssa reput ja hurautimme päiväretkelle kohti Forssan Tammelassa sijaitsevaa Torronsuon kansallispuistoa, jossa vierailemisesta olin haaveillut jo edellissyksystä saakka.

Viikonloppu oli syksyn aurinkoisin ja lämpimin (t-paitakeli!), joten ei ihme, että kansallispuiston parkkipaikka oli täyteen ahdettu alkuiltapäivästä paikalle saapuessamme. Hetken odoteltuamme yksi paikka vapautui ja saimme parkkeerattua, heitettyä reput selkäämme ja startattua reitille. Olin etukäteen tutkaillut Torronsuon valmiiksi merkittyjä reittivaihtoehtoja ja niitä oli vain muutama - lyhyt noin puolentoista kilometrin rengasreitti, pidempi edestakainen reitti suon poikki pitkospuita myöten vanhalle louhokselle ja takaisin (reitin pituudeksi oli merkitty kolmisen kilometriä suuntaansa) sekä noin kymmenen kilometrin mittainen lenkki, joka suon läpi pitkospuita kuljettuaan ja louhokselle saavuttuaan jatkuu Torron kylälle ja palaa sieltä osin merkitsemätöntä reittiä pitkin (jolloin karttaa ja kartanlukutaitoa tarvitaan) takaisin parkkipaikalle. Päädyimme valitsemaan tuon edestakaisen reitin, koska kartan kanssa eksyily ei houkuttanut ja koska päivän kuntokin oli pieni arvoitus.

Parkkipaikalta suolle lähdettäessä reitti kulkee ensin lyhyen matkaa metsän läpi, minkä jälkeen saavutaan suon reunaan, josta reitti jatkuu pitkospuina. Kansallispuiston tietääkseni ainoa ja melko vaatimaton tulentekopaikka sijaitsee heti parkkipaikan kupeessa, samoin kuin kuivakäymälät. Samoin torni, johon kiipeämällä pääsee nauttimaan näkymästä suon yli, sijaitsee tulipaikan tuntumassa. Makkaranpaisto heti alueelle saavuttaessa ei inspiroinut ja tulentekopaikalla riitti muutenkin väkeä, joten päätimme jättää nuotiohommat suolta paluun jälkeiseen ajankohtaan tai paistella makkarat suon toisella puolella olevalla louhoksella, jos sieltä joku tulentekopaikka löytyisi (mitä kyllä epäilimme, koska kartassa ei näkynyt nuotiopaikan merkkiä). Aloitimme siis retken kiipeämällä näkötorniin ja ihastelemalla sieltä käsin syksyn väreihin pukeutunutta suomaisemaa. Aamu-usvan tai auringonlaskun aikaan näkymä suolle on varmasti hieno, nyt alkuiltapäivän kova auringonvalo hiukan latisti näkymää ja tunnelmaa enkä tullut siitä näin ollen kuvaakaan ottaneeksi.

Tämän pienen reisilihastreenin jälkeen suuntasimme kohti tornista äsken ihastelemaamme suota, joka on kuulemma Suomen syvin suo. Laaja se ainakin on ja paikoin niin märän näköinen, että pitkospuilla teki mieli pysyä visusti. 



Rakastan suota - sen värejä, tuoksuja ja ihmeellistä miniatyyrikasvi- ja eläinmaailmaa. Näin suurella suolla en ole aiemmin käynyt, suokokemukseni rajoittuvat lähinnä pieniin suomaisiin lämpäreisiin tummavetisten pikkujärvien tai -lampien rannan tuntumassa. Sellaisilla olenkin sitten karpaloämpäreineni ja kameroineni tarponut fiilistelemässä ja ihmettelemässä. Torronsuo teki vaikutuksen laajuudellaan ja yleisfiiliksellään, mutta koska kyseessä oli syvä suo, jossa liikutaan pitkospuita pitkin ja jossa on liikkeellä paljon muitakin ihmisiä, niin se suon yksityiskohtien fiilistely ja kuvaaminen, josta niin kovasti tykkään, jäi tällä kertaa paljolti kokematta. Edes maisemakuvia ei tullut montaa otettua, koska siinä jonossa kulkiessa ja vastaantulevia ihmisiä väistellessä kameran kanssa pidemmäksi aikaa seisoskelemaan jääminen ei tuntunut hyvältä idealta. Joitain räpsyjä näpsin sentään matkan varrelta muistoksi.

Kameran lisäksi repussa kulki eväitä, mutta suolla kun olimme, niin taukopaikkoja oli harvakseltaan ja ne harvat (muistaakseni penkkejä oli koko matkalla kaksi) olivat menomatkalla jo täynnä kahvittelevia ja eväitään syöviä ihmisiä, joiden kahvi tuoksui vähän liian hyvältä mun nenääni... Päätimme kuskata omat termarimme suon toisella puolella sijaitsevalle vanhalle louhokselle asti, jossa pitäisimme kunnon eväs- ja kahvitauon. Pitkospuiden päätyttyämme saavuimme metsän laitaan, mistä keltaisin merkein merkitty reitti jatkui syksyisen metsän siimekseen. Metsäpolulla sai olla tarkkana, ettei kompastellut tai liukastellut kosteisiin puiden juuriin. Vähän ennen louhokselle saapumistamme kuljimme vielä lyhyen matkaa pitkin melkoisen huonokuntoisia ja liukkaita pitkospuita. Odotimme näkevämme perillä louhoksella viihtyisän taukopaikan penkkeineen ja pöytineen ja kenties jopa tulentekopaikan, missä voisimme virittää tulet makkaroillemme, mutta se oli kyllä väärin luultu: louhos oli monttu, jonka pohjalla oli kiviä ja jokunen kostea, kaatunut puun runko, jonka päälle paikoitimme lopulta väsyneet ahterimme etsittyämme turhaan silmillämme oikeaa penkkiä. Siellä varjoisan kuopan pohjalla kaivoimme repustamme esille jo viilenneet kahvit ja vielä hileisinä säilyneet lähikaupan pakasteloarkun mustikkapullat, että sellainen evästauko! Nauratti vaan ja mietimme, että taisimme tottua Repovedellä vähän liian hyvään, kun siellä kaikki paikat ja palvelut olivat aivan viimeisen päälle. Mutta hei kamoon Torronsuo! Kansallispuisto kuitenkin kyseessä, oliskos mitenkään mahdollista edes hiukan panostaa puiston kävijöiden viihtyvyyteen ja tarjota jotain peruspalveluja? Edes penkkejä, pliis? Myös osa pitkospuista on puistossa melkoisen huonossa kunnossa.   





Lähtiessämme louhokselta paluumatkalle pitkospuilla liikkuva ihmisvirta oli hiljentynyt huomattavasti ja varsinkin vastaantulijoita oli vain harvakseltaan, mikä oli mukavaa ja mahdollisti kiinnostavissa kohdissa pysähtelemisen ja eväiden loppuun nauttimisen aurinkoisella pitkospuille sijoitetulla penkillä. Mikäpä oli ihmisen ollessa.







Paluumatkan loppuvaiheessa, vähän ennen kuin pitkospuut päättyvät metsän laitaan, eteen tuli risteys, jossa oli mahdollista kiepata aiemmin kuljetun reitin sijaan myös vasemmalle ja päätimme kiertää parkkipaikalle sitä kautta. Ilmeisesti nämä pitkospuut ovat osa 1.5 kilometrin rengasreittiä. Suo muuttui metsämäisemmäksi, minkä jälkeen saavuimme terassimaiselle taukopaikalle, missä oli mahdollista lepuuttaa jalkojaan penkillä istuskellen. Taukopaikalta parkkipaikalle reitti oli rakennettu esteettömäksi niin, että pyörätuolillakin pääsee liikkumaan, mikä on ihan mainio juttu. Esteetöntä reittiä taisi olla sellaiset parisensataa metriä. 

Parkkipaikalle päästyämme muistimme makkarapaketin repussamme, mutta siinä vaiheessa Kotipizzan gluteenittomat pizzat huutelivat meille jo sen verran kovalla äänellä, että hyppäsimme autoon ja lähdimme posottamaan kohti kaupunkia. 

Kaiken kaikkiaan vietimme Torronsuon kansallispuistossa oikein mukavan, aurinkoisen ja lämpimän syyssunnuntain ja suon läpi käveleminen oli hieno kokemus, mutta ei tästä puistosta mulle vakiokäyntikohdetta tule, sen verran paljon on muitakin hienoja paikkoja lähiseuduilla koluttavaksi. Jos mulla olisi joskus mahdollisuus päästä Torronsuolle hiljaisuuden ja upean aamu-usvan aikaan fiilistelemään ja kuvaamaan, niin tulisin kyllä takaisin, samoin haluaisin kokea suon lumisena talvena suksilla. Katsotaan, mitä elämä tuo eteen.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Viimeisiä kesäisiä päiviä ja sipulimaiden tyhjennystä

Tänään satelee syksyisesti, mutta viime viikonloppuna oli vielä ihanan lämmintä ja aurinkoista, kun poikkesimme maalla sipulin- ja valkosipulin nostohommissa. Bongasin ulkohuussin auringon paahtamalta seinältä kokonaisen konkkaronkan öttiäisiä lämmittelemässä:






Talvivalkosipulien nostolla alkoi olla jo kiire, alimmat lehdet olivat kellastuneet aikaa sitten. Tämä on nyt muistaakseni toinen kesä kun pääsemme keräämään talvivalkosipulista satoa ja satoa kertyi jo ihan mukavasti omiin tarpeisiin - viime vuonna taisimme joutua jo loka-marraskuussa turvautumaan kaupan valkosipuleihin! Ensimmäiset siemenenämme käyttämämme monikyntiset talvivalkosipulit ostimme aikanaan hyötypuutarhurointia harrastavalta naapuriltamme. Nyt alkavana syksynä aiomme taas kasvattaa istutettavien siementen määrää ottamalla talteen muutaman valkosipulin kukinnon, jotka jaamme siemeniksi ja laitamme multaan, viime syksynä istutetuista kukinnoista kasvaneiden yksikyntisten valkosipulien sekä "aikuisten"; monikyntiksi jakautuneiden valkosipulien lisäksi. Jospa ensi syksynä saisimme satoa niin paljon, että pärjäisimme sen turvin koko talven yli.

Talvivalkosipulin kukinto, jonka voi kesällä nuorena syödä valkosipulin tapaan tai jonka voi jättää kasvamaan ja käyttää syksyllä siemeneksi.

Viime syksynä kukinnosta kasvatettu yksikyntinen talvivalkosipuli, jonka voi syödä tai pistää syksyllä maahan, jolloin siitä kasvaa seuraavaksi syksyksi monikyntinen valkosipuli.

Vähän isompi yksikyntinen.

Sadonkorjuuta.

Kaksi vuotta sitten pienemmät näistä olivat yksikyntisiä ja suuremmat "aikuisia", monikyntisiä valkosipuleita.

Nam!

Sipuleiden kanssa kävi tänä vuonna niin, että laatu korvasi määrän. Ihmettelimme jo alkukesästä, miksi vain osa siemenistä on itänyt, ja syyksi selvisi se, että joku penteleen eläin oli käynyt kaivelemassa osan siemenistä ylös maasta ja vienyt mennessään. Jäi maahan vielä onneksi meillekin syötävää. Sipuleilla on herkuteltu pitkin kesää ja vähän niitä jäi vielä kuivattavaksi. Aika huiman kokoisiksikin oli osa niistä kasvanut, vaikka olemme lannoittaneet ja tehneet muutenkin tosi laiskasti hommia sipulimaalla. 





Lokakuun puolivälin paikkeilla on sitten tarkoitus laittaa uudet valkosipulin siemenet maahan. Seuraava urakkamme maapaikallamme on sitten perunoiden nosto ja omenasadon tuhoaminen, joista viimeinen on lähtökohtaisestikin mission impossible omenoiden suuren määrän takia. Vaan eivätköhän peurat tule avuksemme tänäkin vuonna.