lauantai 1. huhtikuuta 2017

Sairastamisesta ja itsetunnosta


Tein muutama päivä sitten aika mielenkiintoisen havainnon: itsetuntoni on nyt sairastamisen myötä parempi kuin ennen sairastumistani. Monesti kai asia menee juuri päin vastoin, usein pitkäaikainen sairastaminen murentaa itsetuntoa. Jäin miettimään, mistä tässä voisi olla kyse.

Olin ennen sairastumistani ihminen, jonka toimintaa määritti vahvasti perfektionismi ja hallinnan tarve. Olin kunnianhimoinen ja vaadin itseltäni paljon. Opiskelin jossain vaiheessa hurjaa tahtia kahmien itselleni sivuaineopintoja yli oman tarpeen - kaikki kiinnosti enkä osannut päättää, mihin haluaisin keskittyä. Haaveilin tutkijan urasta. Samalla olin ujo, arka ja tietyllä tapaa herkkä ja kirjojen maailmaan uppoutuminen oli mulle hyväksyttävä keino paeta sosiaalisia tilanteita. Tenttiin lukeminen voitti liian usein ainejärjestön pippaloihin mukaan menemisen, vaikka samalla kaipasin vilkkaampaa sosiaalista elämää ja yhteisöön kuulumisen tunnetta. Olin yksinäinen susi, joka hommaili omia juttujaan ja osti itselleen itsekunnioitusta hyvillä opintosuorituksilla. Eli sitku-elämää: sit ku mä saan kirjoitettua täydellisen gradun ja valmistun, niin elämä todella alkaa. Olin kiinnostunut ruumiillisuudesta tutkimusaiheena, mutta elin itse elämää, jossa tavallaan pyrin unohtamaan ja ylittämään oman ruumiillisuuteni. Oma kroppani oli mulle väline saavuttaa asioita ja kohtelin sitä huonosti ja välinpitämättömästi pitämällä sitä huonoilla unilla, epäterveellisellä ruoalla ja laihdutuskuureilla. Olin mielestäni aina vähän liian lihava ja iso (vaikka en edes ollut) ja lisäksi kroppa saattoi mut usein epämukaviin tilanteisiin käyttäytymällä hallitsemattomasti (jännittäen, punastellen, hikoillen) sosiaalisissa tilanteissa, joten mieluummin elin enemmän päässäni kuin kropassani. Sanomattakin lienee selvää, että itsetuntoni ei tainnut tuolloin olla kovin hyvä. Tilanne ei mitenkään parantunut, kun pään toiminta alkoi sairauden takia vielä takkuilla eli koko se pohja, jolle olin itsetuntoani rakentanut, alkoi murentua.

Sairastumisen myötä mun oli kuitenkin pakko ryhtyä ottamaan huomioon oma laiminlyöty kroppani. Siitä tuli kaiken huomioni keskipiste. Mun oli opeteltava kuuntelemaan sen tarpeita ja huomioimaan ne. Sitku katosi, oli vain tämä hetki eikä muusta ollut takeita. Tein kaikkeni saadakseni lepyteltyä kapinaan nousseen ruumiini. Yhtäkkiä mulle oli ihan sama, miltä näytän, mitä muut musta ajattelevat tai pystynkö koskaan luomaan minkäänlaista uraa - halusin vain saada itsestäänselvänä ottamani terveyteni takaisin. Jossain vaiheessa aloin toipua ja jaksoin jo tehdä normaaliin elämään kuuluvia asioita. Jokainen päiväni alkoi kroppani kanssa käymällä neuvottelulla - "otetaan tänään rauhassa, että jaksetaan huomenna touhuta" ja niin edelleen. Aloin tuntea paremmin kroppani ja ymmärtää sen toimintaa. Se ei ollut enää mulle uhka, jota piti ulkoa käsin hallita ja pelätä, vaan nyt se oli ystävä - tai pikemminkin, minä olin ruumiini ja ruumiini oli minä. Samalla huomasin tulleeni paljon rohkeammaksi ja avoimemmaksi. Se ujo tyttö minussa oli kadonnut jonnekin.

Surullista, mutta totta: mun piti sairastua oppiakseni elämään ja hyväksymään itseni ja kroppani. Nyt mä toivon vain paranevani niin hyvään kuntoon, että voin todella jatkaa tämän elämäni elämistä. Elämä ja minäkuva pitää rakentaa uudelleen, mutta mulla on suuri luottamus siihen, että asiat järjestyvät ja että mä löydän vielä itseni ja paikkani tässä jaetussa maailmassa.     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti