maanantai 29. toukokuuta 2017

Fotojoogakurssilla


Mainitsin aiemmin verkkokurssin, jolle osallistuin ja jonka teemana oli valokuvaaminen tunnetyöskentelyn välineenä, sekä lupasin mahdollisesti kirjoitella kurssista myöhemmin lisää. Nyt olen valmis kokoamaan lyhyesti ajatuksiani aiheesta. 

Kurssi oli nimeltään Fotojoogaa mielelle ja se päättyi parisen viikkoa sitten. Päällimmäiset fiilikseni kurssista ovat hieman sekavat, mutta en tiedä, johtuuko se siitä, että kurssi olisi ollut jotenkin sekava, vai siitä, että kurssi osui saumaan, jossa mulla oli elämässäni meneillään vähän liikaa kaikenlaista enkä näin ollen pystynyt keskittymään haluamallani intensiteetillä kurssiin.

Kurssi kesti viisi viikkoa ja kyseessä oli verkkokurssi. Jokaisen kurssiviikon perjantaina kurssin sivustolle ilmestyi uusi teoriaosuus, jossa käsiteltiin sen viikon aihetta, sekä kuvaustehtävät, jotka oli tarkoitus tehdä seuraavan viikon aikana. Tekemänsä tehtävät sai halutessaan jakaa ryhmän suljetussa Facebook-ryhmässä. Kunkin viikon teoriateksti keskittyi enimmäkseen valokuvaukseen tunnetyöskentelyn välineenä siitä näkökulmasta, mikä oli sen viikon teemana, käsin, mutta lisäksi saimme jokaisella viikolla luettavaksemme jonkin aihetta sivuavan kuvausteknisen vinkin, jossa keskityttiin enemmän valokuvaamisen teknisempään puoleen. Lisäksi kurssiin kuului "Mukava tietää lisää" -osio, joka koostui erilaisista mielenkiintoisista, sekalaisista lukuvinkeistä ja linkeistä.

Kurssi rakentui sisällöltään seuraavasti:

  1. Fokus - Minä kuvassa ja kuvaajana
    - omakuva, minä kuvaajana. Itsen näkeminen kuvassa. 
  2. Valo - Uskallus, näkyväksi tuleminen
    - tunteiden tunnistaminen kehomielessä. Itsen ja tunteiden näkyväksi tekeminen.​
  3. Herkkyys - Nähdä ja välittää tarina
    - kyky nähdä ja kokea, luovuus. Tarina minussa ja kuvassa.
    - haavoittuvuus, elämänhäpeä (perfektionismi, kontrolloinnin tarve, suorittaminen), palautteen sieto. ​
  4. Rajaus - Mikä on riittävästi?
    - karsiminen, riittävyys. Mitä tällä kertaa otan, mitä jätän pois.
    - hyväksytyksi tulemisen tarve ja jaksamisen rajat​
  5. Jälkikäsittely - Palautuminen ja läpikäynti
    - palautuminen, taltiointi. Mitä paremmin on suunnitellut ja rajannut, sitä vähemmän tarvitsee jälkihoitoa. 
Kuten kurssin sisältökuvauksestakin käy ilmi, tarkastelun keskiössä olivat ennen kaikkea itsereflektio ja tunteiden työstäminen. Valokuvaamista ja kuvien katselemista käytettiin tuon itsereflektion välineenä. Vaikka kurssin kuvauksen pohjalta ymmärsin, että kyseessä on paljolti jonkinlainen valokuvausterapeuttinen kurssi eikä varsinaisesti valokuvauskurssi, niin se, miten vahvasti kurssilla painottui nimenomaan tuo terapeuttisuus, oli mulle pieni yllätys. Teoriaosuuksien lukeminen vei ajatukset usein syvillekin vesille ja kuvaustehtävät olivat joskus hieman haastavia käsittää. Mulla saattoi mennä usein lähes koko viikko ennen kuin se, mitä haluan kuvata, hahmottui mielessäni. Sitten tuli kiire tehdä tehtävät pois uusien alta enkä jaksanut kuvaustilanteessa enää panostaa itse kuvaamiseen. Toisaalta koin näinä haastavina kokeminani viikkoina myös joitain oivalluksen hetkiä ja muutaman kerran sain toteutettua kuvanikin niin, että olin itse niihin tyytyväinen. Joinain viikkoina en jaksanut kuvata lainkaan, vaan kaivelin käyttööni vanhoja kuvia arkistoistani. Kuvaajana en kurssilla kehittynyt, mutta kurssi tarjosi kyllä ajattelun ja tunteiden työstämisen apuvälineitä sekä vei tiettyjä itsereflektiivisiä prosessejani eteenpäin. Elämässäni on alkamassa nyt rauhallisempi jakso ja aion käydä kurssimateriaalit uudelleen ajatuksella läpi sekä jatkaa kuvista keskustelua kurssin Facebook-ryhmässä, jossa en itse kurssin aikana jaksanut olla kovin aktiivinen. Palautteen antaminen ja saaminen on tärkeässä roolissa tällaisessa valokuvaterapeuttisessa työskentelyssä ja mahdollisuutta siihen kannattaisi aina hyödyntää.

Kurssille osallistui mun lisäkseni 14 ihmistä sekä ohjaajat Anne Toivonen ja Tuula Ahde, jotka tekivät kuvaustehtävät muiden mukana ja osallistuivat keskusteluun. Ryhmä oli mielestäni juuri sopivan kokoinen usein vähän syvällisempienkin ajatusten ja tuntemusten jakamiseen. Ilmapiiri oli ystävällinen, rakentava ja kannustava.

Kurssin hinta oli 59 euroa ja mielestäni se oli hieman korkea kurssin sisältöön nähden, mutta en silti todellakaan kadu kurssille mukaan lähtemistä. Suosittelen kurssia kaikille valokuvausterapiasta kiinnostuneille ihmisille. Ilmeisesti kurssi on pyörähtämässä lähiaikoina uudelleen käyntiin, ilmoittautumisia otetaan kurssin sivuilla jo vastaan.

Jään itse vielä sulattelemaan kurssilla saamiani oppeja ja oivalluksia - ehkäpä jossain vaiheessa raotan täälläkin niitä saamiani oivalluksia ja mielessäni heränneitä kysymyksiä sekä jaan joitain kuvaustehtävinä ottamiani kuvia.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Vihertää


  







Pienenpieni kotipihamme hyötypuutarhanpläntti kasvoi tänä vuonna parilla istutuslaatikolla. Kasvimaalle laitoin (19.5.) kokonaiset rivit pinaattia ja lehtikaalta siinä toivossa, että satoa riittäisi pakasteeseenkin asti. Salaattia istutin kolmea sorttia sekä lisäksi rucolaa. Viimekesäisistä yrteistä vain ruohosipuli oli talvehtinut, joten istutin lisäksi korianteria, tilliä, persiljaa ja timjamia. Persiljaa ja timjamia tuli sekä kasvimaalle että toiseen laatikkoon, mieluusti säilöisin näitäkin talven tarpeiksi. Toiseen laatikkoon aion istuttaa kaupan yrtti- ja salaattiruukkuja, jotta pääsemme keräämään saman tien satoa. Ainakin minttua ja basilikaa on tarkoitus persiljan, timjamin ja korianterin lisäksi laittaa.

Viikko on kulunut nyt istutusten tekemisistä ja ainakin pinaatti, lehtikaali ja rucola ovat jo itäneet. En malta odottaa, että pääsen vetämään taas lehtivihreäöverit! Ei mun tosin tarvitse odottaakaan, pihanurmi ja puut tursuavat kaikkea ihanaa villiä vihreää. Vuohenputkia, pihlajan silmuja ja ketunleipiä on tullut jo nautiskeltua ja eilen katselin kuusiaidan vieren pikku nokkosia sillä silmällä...

Tervetuloa kesä!

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Istutushommissa maalla















Pakkohan se oli päästä maalle puutarhahommiin heti kun lumisateet vähän taukosivat ja lämpömittarissa asteet kipusivat kymmenen paremmalle puolelle. Sipulit ja perunat saatiin viime viikonloppuna istutettua, syksyllä istutetut valkosipulit taas ovat kasvussaan jo pitkällä. Liekö ollut istutuspuuhille vielä turhan varhainen ajankohta, kun taas viimeksi tänään taivaalta vihmoi räntää - toivottavasti siemenet pärjäävät siellä mullan alla ja tarvittaessahan ne voi suojata vielä harsolla.

Kelta- ja punasipulia laitettiin tänä vuonna pieni pussillinen kumpaakin, harvaan istutettuna niistä tuli vajaa pari penkillistä. Perunaa istutettiin kolmisen laatikkoa, joista tuli neljätoista vakoa. Hiiret olivat talven aikana bilettäneet perunakellarissa herkutellen ruokaperunaksi tarkoitetuilla perunoilla, jotka siirtyivät toimittamaan halkaistuina siemenperunan virkaa, joten istutettavaa riitti kylliksi parin ihmisen tarpeisiin. Ensi syksynä muistetaan sitten tilkitä perunakellarin seiniin ilmestyneet kulkureitit! On niitä tullut aiemminkin paikkailtua, mutta aina ne viiksekkäät penteleet kehittävät uudet reittinsä herkkujen luo. Enpä voi hiiriä siitä syyttää, että ovat tykästyneet perunoihimme - perunat ovat vanhaa Aula-nimistä lajiketta ja ihan taivaallisen hyviä!

Viikonloppuisen hyötypuutarhaprojektimme työläin vaihe oli maan kääntäminen ennen istutushommiin ryhtymistä. Sarvitraktoria yritettiin suostutella useamman tunnin ajan turhaan käynnistymään ennen kuin luovutettiin ja haettiin naapurista traktori äeksineen (vai äkeineen - mitenkäs äes-sana kuuluu taivuttaa?) lainaan.

Maalla mennään istutusten suhteen tänä vuonna pienessä mittakaavassa - enää ovat salaatit, kesäkurpitsat ja kurpitsat istuttamatta (pitääkin muistaa laittaa kurpat esikasvatukseen, alkaa olla se aika). Tomaatteja emme aio kasvattaa nyt ollenkaan ja pinaattia, lehtikaalta ja yrttejä laitetaan vain sen verran kuin mitä kotipihamme pienelle kasvimaanpläntille mahtuu. Mukavampaa lähteä viettämään kesällä aikaa maalle, kun kaikki aika siellä ei kulu kitkemiseen ja kastelemiseen.

Mä sitten tykkään tästä vuodenajasta, jona luonto alkaa vasta heräillä ja hennosti vihertää. Kaikki on vielä hillityn harmonista ennen toukokuun lopun ja alkukesän värien ja tuoksujen purskahdusta. Suurin osa lehtipuista oli viikonloppuna vielä kaljuja, mutta tuomi ja pihlaja puskivat jo ensimmäisiä silmujaan. Sini- ja keltavuokot sekä scillat kukkivat jo täysillä ensimmäisten valkovuokkojen vasta avatessa kukkiaan. Oli mukavaa ehtiä niitä ihailemaan ja vähän kuvaamaankin.

Kiva viikonloppu, lisää tällaisia!  




 

perjantai 5. toukokuuta 2017

Huhtikuu

Aika kuluu hirmuista vauhtia! Yhtäkkiä on jo toukokuun viides, huhtikuu vaan vilahti ohi. Päällimmäinen tunne huhtikuusta on se, että hirveästi olen jotain säätänyt, mutta oikein mitään en ole saanut aikaan. Ei se asia taida kuitenkaan oikeasti niin olla, olenhan mä saanut asioita aikaan. Ehkä noiden asioiden listaaminen auttaa mua hahmottamaan tekemisiäni ja arvostamaan aikaansaamisiani?

Huhtikuussa mun elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

  • Käytin omaa harkintaani ja aloitin sairauteni hoidossa uuden hoitojakson. Energiaa ja rahaa paloi lääkärikontakteihin, resepteihin, lääkkeisiin ja labroihin, mutta nyt olen kiinni hoitokokeilussa ja mulla on taas toivoa toipumisesta. Hoidon onnistuminen vaan vaatisi tervehtymistä tukevien elämäntapojen noudattamista ja niissä olen kiireiden ja väsymyksen takia jossain määrin lipsunut. Ruokavalio, liikunnan harrastaminen ja lääketieteen opinnot ovat kärsineet huhtikuun kiireistä. 
  • Osallistuin ammatillisen kuntoutusselvityksen alkuvaiheeseen ja selvisin siitä joten kuten ehjänä, vaikka koville otti ja rasituksesta palautuminen otti yli viikon. Sain moniammatilliselta tiimiltä lausunnon alentuneesta toiminta- ja työkyvystäni, mutta toisaalta samalla sovittiin, että jatketaan kuitenkin selvityksiä sen suhteen, olisiko jonkinlainen ammatillinen kuntoutus kohdallani jossain vaiheessa mahdollista. Ovi sairastelun jälkeiseen maailmaan on siis nyt raollaan, vaikka samalla kovasti mietityttää, riittävätkö voimat tuosta ovesta ulos astumiseen. Toisaalta niitä voimia yritän itselleni nyt saada hoitamalla sairauttani aktiivisesti. 
  • Ravasin laboratoriokokeissa, joita sain julkisen puolen sairaanhoidolta pitkällisen painostuksen jälkeen. Toukokuussa on sitten lääkärikäynti näihin labroihin liittyen. Mieli on skeptinen sen suhteen, että sairaalasta enää mihinkään asiaan mitään apua irtoaa - pessimisti ei pety. Onneksi osaan hakea apua muualta, jos julkinen puoli ei osaa tai halua auttaa. 
  • Olin isona apuna perheenjäsenelleni hänen käydessään omia terveyskamppailujaan. 
  • Aktivoiduin valokuvausharrastukseni suhteen ja aloitin valokuvauskurssin, jolla tutkiskellaan valokuvaamista tunnetyöskentelyn välineenä, ja olen aika innoissani tästä! Tästä täytyy kirjoittaa jossain vaiheessa lisää. 

Onhan tässä siis tapahtunut kaikenlaista asioiden eteenpäin menoa. Liikkuvia osia ja epävarmuustekijöitä vaan on nyt olemassa sen verran paljon, että elämä tuntuu vähän kaoottiselta ja hallitsemattomalta. Toimeentuloni on katkolla taas kesäkuun lopussa ja olen siinä asiassa aika lailla lääkäreiden, jotka eivät mielestäni tajua tilannettani, sekä kuntoutustyöntekijöiden ja kuntoutuksen rahoittajien armoilla, eikä tuo armoilla ja todisteluvelvollisena oleminen ole mukava tunne. Huhtikuusta on tullut yhtä silppua, kun olen ravannut tutkimuksissa ja yrittänyt sitten edeltävät ja seuraavat päivät toipua tuon ravaamisen aiheuttamasta rasituksesta. En ole jaksanut hoitaa kunnolla itseäni ja tiedän, että tämä kaikki tulee jatkuessaan aiheuttamaan terveydelleni isompaakin takapakkia. Tämän kaiken kanssa samanaikaisesti aloittamani uudet hoidot verottavat vielä lisää vähiä voimiani. Yritän pysyä optimistisena sen suhteen, että tästä kaikesta seuraa vielä jotain hyvää ja vaivannäköni palkitaan, mutta oikeastihan asia ei ole omissa käsissäni enkä voi siihen vaikuttaa kuin rajallisesti. Eipä siis ihme, että tuntuu siltä, ettei saa asioista ja elämästään nyt oikein otetta. 

Onneksi on ollut myös niitä asioita, joiden kautta on saanut tuntea kykenevänsä itse vaikuttamaan omaan elämäänsä: omat ja perheenjäsenen hoitoasiat ovat edenneet ja olen aloittanut uudestaan rakkaan harrastukseni, uudella twistillä.

Samanlaiset väsyttävät silppuviikot tulevat jatkumaan myös toukokuussa ja jo ajatuskin niistä väsyttää. Ei auta kuin yrittää sirotella kaikkia mukavia juttuja niihin hetkiin, joina voimia tehdä kivoja asioita on, ja muistaa, että tämäkin elämänvaihe on ohimenevä.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Joul... eikun vapun viettoa mökkimaisemissa


Että sellainen vappuviikonloppu! Mökille piti päästä, vaikka sääennuste varoittelikin aikamoisesta myräkästä. Aaton aattona räntää vihmoi vaakatasossa vauhdilla 10 m/s ja lämpötilat taisivat olla ajoittain pakkasenkin puolella, sillä aattoaamuna mökin piha oli viisisenttisen lumivaipan peitossa. Aattoiltaa kohti taivas sentään alkoi sitten jo kirkastua ja päästiin jopa grillaamaan - edellisiltana grillaushaaveet oli saatu unohtaa ja kupujen täyttäminen oli tapahtunut pakastepizzalla ja purkkihernekeitolla...

 

Jo useasti paikkailtu mökkigrilli tosin oli sitä mieltä, että hernekeittopäivämme saisivat jatkua ja lakosi polvilleen miehen alkaessa latoa siihen hiiliä, mutta emmehän me antaneet sen lannistaa, vaan kyykkäilimme maamalligrillimme äärellä paritkin herkut pidennetyn viikonlopun mittaan. Aattona herkuteltiin erittäin maukkailla thaikkulaistyylisillä kanavartailla, teenpä toistekin.   


Toukokuun ensimmäisen päivän elikkäs vappupäivän aamu olikin sitten huhtikuun viimeisten päivien vastakohta, ja sehän mulle sopi: mökkijärvi oli lähes tyyni ja aurinko helotti siniseltä taivaalta. Järvellä näkyi parveilemassa joukko joutsenia, yksi yksinäinen kurki, sorsia, telkkiä ja lokkeja. Ihan vielä ei tarjennut nauttia aamukahveja laiturilla, kuten tykkään kesäisin tehdä. Haravoimme mökin pihaa paksuimmasta lehtikerroksesta ja kissatkin pääsivät ulos valjastelemaan ja haistelemaan kevättä.
 
 
 
En ole jaksanut lukea tämän vuoden puolella vielä yhtään ainoaa romaania (!!), ja tarkoitus oli korjata tuo asia mökillä ollessa. Kovin pitkälle en tuossa Coelhossa ennättänyt, mutta sainpahan kirjan aloitettua, toivottavasti lukuinto pysyy hengissä myös täällä kotona. Kissat sen sijaan jatkoivat mökilläkin ahkerasti kotona hyvin hallitsemansa homman eli laiskottelun parissa.
 
 
Vapunpäivänä oli mukavaa panostaa kokkailuunkin, kun kelit suosivat grillailua, ja lounas onnistuikin yli odotusten. Ihmettelen, miksi en ole aiemmin grillannut tankoparsaa, sillä siitä tulee grillissä ihan älyttömän maukasta ja suussa sulavaa! Grillin kautta salaattiin kulkivat myös paprikat. jotka hiillostamisen jälkeen kuorittiin ja viipaloitiin reiluiksi viipaileiksi. Punasipulit suolattiin ja sokeriherneet kiehautettiin nopeasti suolavedessä. Kastikkeeseen tuli muun muassa pähkinäöljyä, mikä antoi ruokaan jännän säväyksen, ja koko komeus koristettiin vielä pähkinärouheella. Ai että. Meillä tämä toimitti alkuruoan virkaa, pääruoaksi syötiin grillattua lohta, mutta mikä jottei tämä toimisi isona annoksena kevyenä pääruokanakin. Resepti jää varmasti käyttöön.

Olisi tuolla mökin rauhassa viihtynyt pidempäänkin, harmitti lähteä pois juuri kun mökki oli saatu kunnolla lämpimäksi ja kelitkin alkoivat olla kohdillaan. Jäin kaipaamaan kiireetöntä kirjan lukemista ja kunnon kamera kädessä pihamaalla ja lähimetsässä maleksimista - se alkuperäinen mökkireissua inspiroiva tekijä kun oli viettää vaputonta vappua keväisin mökin pihaan ilmaantuvassa sinivuokkomeressä kameran kanssa kontaten. Nyt kuvaaminen jäi näihin muutamaan vikana iltana kiireessä napattuun räpsyyn, alkupäivät vuokkoparat viruivat kylmissään lumen alla.




Mukava mökkireissu se oli kuitenkin kaiken kaikkiaan, toivottavasti päästään pian uudestaan.