keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Wanhoja autoja, jazzia ja piuhoja rinnassa

Olipahan ihanaa saada tänä aamuna nukkua niin pitkään kuin haluaa ja tarvitsee, väsymys ja univelka alkoivat jo toden teolla painaa kropassa. Viikonloppu oli harvinaisen aktiivinen ja täynnä tapahtumia ja viikonloppua seurasi heti maanantaiaamuna ennalta sovittu sairaalavisiitti. Ei ihme, että väsyttää - ja samalla iloitsen kuitenkin siitä, että pystyn jo jossain määrin toimimaan, vaikka menoja sattuisi peräkkäisille päiville. Vaikuttaa siltä, että uudet lääkkeeni alkavat pikku hiljaa auttaa!

Sateisen kesän keskellä aurinkoinen ja varsinkin sunnuntain osalta lähes helteinen viikonloppu ilahdutti, muuten ei olisi ehkä tullut näihin kesätapahtumiin mukaan lähdettyäkään. Lauantaiaamuna pakattiin autoon kylmälaukku, viltti ja matkagrilli ja hurautettiin kohti Jokioisten Minkiötä, jossa järjestettiin edelliskesänä hyväksi todetut wanhojen autojen ja pärrien harrastajien kesäbileet (Pistons Rumble) Rehtilän seuratalon kauniissa miljöössä. Saavuttiin paikalle alkuiltapäivästä ja tarkoitus oli käydä paikalla vain päiväseltään, mutta meininki oli sen verran kohdillaan, että päivälippu päivittyi alkuillasta iltalippuun ja kotiin päin lähdettiin ajelemaan vasta puolen yön aikoihin. Tavattiin vanhoja ja uusia tuttuja, ihailtiin hienoja vanhoja autoja ja pyöriä, grillatiin makkaraa minigrillillämme ja nautittiin virvokkeita sekä fiilisteltiin dj:n ja bändien soittamaa musiikkia. Rumble on tällä hetkellä ehkä hauskimpia ja kotoisimpia vanhojen autojen ja moottoripyörien harrastajien tapaamisia, jonka tiedän - tapahtuma on pienehkö ja näin just sopivan kokoinen ja ilmapiiri on reilu ja ystävällinen. Saatanpa saapua paikalle ensi kesänäkin.






 
Sunnuntaiaamuna kieltämättä väsytti, vaikka kiskoin unta lähes puolille päiville asti, mutta sää näytti sen verran upean kesäiseltä, että olihan se noustava suihkuun ja kahville ja pakattava jälleen piknikkassi, joka olalla suunnattiin miehen kanssa kohti läheistä linnanpuistoa, jossa järjestettiin vuotuinen LinnaJazzin puistokonsertti. Aurinko porotti siniseltä taivaalta niin, että jo lyhyen kävelymatkan aikana meinasi tulla huono olo, mutta onneksi löydettiin puistosta puun varjosta pienen vilttimme mentävä aukko, johon parkkeerasimme evästämään ja nauttimaan musiikista. Tämän vuoden bändeistä ehdoton suosikkimme oli entisen Stratovarius-miehen Lauri Porran Flyover Ensemble, joka jäi jälkikäteenkin kiinnostamaan sen verran, että meinaan kyllä etsiä Spotifysta lisää miehen ja yhtyeensä musiikkia.

 

Jotta elämä ei olisi pelkkää juhlaa ja punaviinin, mansikoiden ja kirsikoiden tuoksua, niin maanantaiaamuna kymmeneltä istuin sitten jo paikallisen keskussairaalan kliinisen neurofysiologian poliklinikalla hoitajan vastaanotolla asennuttamassa  rintaani lätkiä, joiden kautta seurattaisiin vuorokauden ajan sydämeni toimintaa (liittyen erääseen suvustamme löytyneeseen perinnölliseen ongelmaan, sydänoireitahan mulla ei onneksi ole). Maanantaipäivä ja sitä seuraava yö sekä aamu meni sitten piuhat rinnassa ja rekisteröintilaite rintsikoissa touhuillessa eli suomeksi sanottuna lähinnä lepäillessä, sillä enpä jaksanut aktiivisen viikonlopun päälle enää juuri mitään touhuta. Aika tylsää tulkittavaa tullee sydänfilmini olemaan, kun päivä meni enimmäkseen makoillessa. Olisi varmaan ollut ihan suotavaa saada seurantaan mukaan myös rasitusvaiheita, joissa syke nousee kunnolla ja pidemmäksi aikaa, mutta mun fyysisesti rasittavimmat jaksoni olivat kevyt kylppärin siivous sekä muutamat rappusten nousut ja kolmen minuutin pomppusessio trampoliinilla viime tingassa tiistaiaamuna ennen lätkien irrotusta. Jonkun pyörälenkin olisin jaksanut jo tiistaina heittää, mutta koska laite piti palauttaa tiistaina jo ennen aamukymmentä, niin lenkki jäi heittämättä. Tuloksia kuulen sitten vajaan kuukauden kuluttua mennessäni kardiologia tapaamaan.
 
 

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Taidetta ja esteetöntä hotellielämää Tampereella sekä junassa matkustamista liikuntarajoitteisen kanssa

Tamperetta Scandic Hotel Stationin huoneen ikkunasta nähtynä

Tuli piipahdettua heinäkuun ekalla viikolla taas Tampereella kahden päivän ja yhden yön verran. Tarkoitus oli olla ihan vaan lomalla, tosin sillä twistillä, että toimisin samalla sähköpyörätuolia käyttävän sisareni avustajana. Reissun alussa mulla oli ensin heti aamusta muutama tunti omaa aikaa ja mietin, että ulkoiluttaisinko kaupungilla kameraa vai menisinkö museoon. Raskas reppu selässä ja kehnohko keli saivat mut sitten suuntaamaan Tampereen taidemuseoon, joka aukesi sopivasti jo aamuyhdeksältä ja jonka näyttelyt kuulostivat kiinnostavilta.

Taidemuseon yläkerrassa ja katutasolla oli näytteillä Vuoden nuori taiteilija 2017 Tiina Pyykkisen jänniä mustanpuhuvia, monikerroksisia, valolla ja heijastuksilla leikitteleviä maalauksia sekä yksi installaatio. Ensimmäisen työn eteen astuessa olo oli hieman hämmentynyt: mustaa maalia mustan päällä, okei... mutta otettuani muutaman askeleen sivulle ja haettuani uutta kulmaa työhön jutun juoni alkoi valjeta ja uusia maailmoita sen ilmeisimmän pinnan alta paljastua, ja siinä kohtaa tuli "vau!"-fiilis. Pyykkisen työt olivat monikerroksisia, tilannesidonnaisia ja samanaikaisesti sekä mustavalkoisia että värikkäitä. En osaa katsomiskokemusta sanoin avata, käykää itse katsomassa! Tiina Pyykkinen kuvaa itse töitään näin:

"Teosteni aiheina ovat olleet väliaikaisuus, paikka- ja aikasidonnaisuus sekä väri ja valo. Teoksissa voi havaita useita päällekkäisiä tilallisia tasoja, jotka heijastavat samaan aikaan ympärillä olevaa näyttelytilaa, esittävät maalattua kuvallisuutta sekä väriaineen kaksijakoisuutta.

Väri ilmenee maalauksissa siten, että havaitsemme yhdellä värillä toteutetun pinnan monivärisenä. Teokset ovat samaan aikaan sekä monokromaattisia, että monivärisiä."

Museon alakerran oli puolestaan ottanut haltuunsa tamperelainen kuvanveistäjä Merja Haapala 30-vuotisretrospektiollaan. Aamulehden juttu Haapalan näyttelystä löytyy täältä. Tykkäsin itse erityisesti taiteilijan vahvoista, kantaaottavista, ironisista naisfiguureista.

Tämän Tampereen-reissuni tukikohtana ja yöpymispaikkana toimi rautatieaseman kupeessa sijaitseva Scandic Hotel Station, jonka esteettömistä huoneista ja palvelusta sisarellani oli parin vuoden takaa hyvä kokemus ja joka myös näin omasta ruokarajoitteisen näkökulmastani kuulosti hyvältä paikalta yöpyä, mainostaahan Scandic huomioivansa aamupalapöydässään hyvin myös ruoka-ainerajoitteiset ja -allergiset hotellivieraansa. Huoneemme sijaitsi hotellin viidennessä kerroksessa ja näkymä ikkunoista oli hyvin tamperelainen Näsinneuloineen ja tuomiokirkon torneineen. Huone oli mielestäni viihtyisä ja se sai myös sähköpyörätuolin käyttäjältä pääosin kehuja: tilaa oli riittävästä pyörätuolilla liikkumiseen, sänky oli säädeltävissä, vaatekaappeja oli helppo pyörätuolistakin käsin käyttää ja kylpyhuoneessa lavuaari tasoineen oli juuri sopivalla korkeudella. Miinusta taisi tulla ainoastaan ulos päin avautuvasta kylpyhuoneen ovesta, joka hankaloitti liikkumista huoneessa (liukuovi olisi esteettömässä huoneessa kätevämpi) sekä hieman pieneltä vaikuttaneesta suihkutilasta, jota sisareni ei tällä kertaa kuitenkaan tarvinnut käyttää. Myös muualla hotellissa esteettömyys oli huomioitu hienosti. Aktiivisen kaupungilla pörräämispäivän päälle hotellihuoneessa nukutti mukavasti, joskin ohuiden seinien läpi kuulunut vauvan itku oli ajoittain valvottanut sisartani (itse nukun aina kuin tukki, joten mua ylimääräiset äänet eivät häirinneet) ja mulla itselläni oli ilmastoinnista ehkä johtuen kurkku ja nenä aamulla herätessä tukkoiset. Ihanan kuuman (!!! meillähän ei ole kotona vanhassa talossamme edelleenkään lämminvesivaraajaa, joten voitte uskoa, että osaan arvostaa kuumaa ja luotettavasti toimivaa suihkua!) suihkun jälkeen oli mukavaa lampsia sitten valmiiseen aamiaispöytään. Sisareni lautanen täyttyi jyväsämpylästä, paahtoleivästä, leikkeleistä, juustosta, falafeleista ja hedelmistä, hänellä ei ole ruokarajoitteita. Mun ruokavalioni on tällä hetkellä gluteeniton ja pääosin maidoton ja katsoin aamiaistarjoilua tästä vinkkelistä. Heti ensimmäiseksi riensin tietysti tarkistamaan hotellin aamiaistilan erityisesti ruokarajoitteisille tarkoitetun osaston ja siellä näyttikin olevan paljon kaikkea sellaista, josta esimerkiksi moni keliaakikko ja vegaani varmasti ilahtuu: löytyi muun muassa gluteenittomia leipiä, karjalanpiirakoita, myslejä, puuroja ja pikkuleipiä, monenlaisia kasviperäisiä maitoja ja jogurtteja sekä vegaanisia levitteitä ja juustoja. Itse olin ennen gluteenittomuuteen siirtymistäni pitkään täysin viljattomalla ruokavaliolla ja siinä vaiheessa luovuin lähes täysin kaikista leivistä ja puuroista, ja vaikka nyt olen ollut ainoastaan gluteenittomalla ruokavaliolla ja voisin periaatteessa näitä gluteenittomia jauho- ja ryynituotteita käyttää, niin en sellaisia enää juurikaan kaipaa, varsinkaan leipiä tai leivonnaisia. Ruokarajoitteisten osastosta aamiaislautaselleni päätyi siis ainoastaan karjalanpiirakka ja muutama jälkkäripikkuleipä (pitihän näitä nyt sentään tilanteen tarjoutuessa kokeilla) sekä Oatlyn ihanaa iKaffe-kauramaitoa kahvimaidoksi, muuten täytin lautaseni sekasyöjien puolella pippurimakrillilla, salaatilla, munakokkelilla, leikkeleillä, falafelillä ja hedelmillä. Falafelit olivat vähän mauttomia ja kuivia, muuten ruoka maistui. Kahvi oli oikein hyvää, samoin trooppisista hedelmistä valmistettu nektari. Poistuimme aamiaispöydästä täysin vatsoin ja tyytyväisin mielin. Kaiken kaikkiaan oikein positiivinen hotellikokemus, kyllä voisin vierailla aseman Scandicissa toistekin.

Ja mitäs muuta siellä Tampereella tuli touhuttua kuin käytyä museossa ja notkuttua hotellilla? Säät eivät oikein suosineet ja Tampereeseen tutustuminen jäi osin senkin takia aika vähiin, sähköpyörätuolilla kun ei niin vaan sateessa ja kylmässä kurvaillakaan ja myös reissaamisen aiheuttama fatiikki verotti voimia. Sorsapuistossa, Tammelan torilla ja Finlaysonin alueella poikettiin sekä shoppailtiin pienesti. Sähköpyörätuolia käyttävän henkilön kanssa kaupungilla liikkuminen ja junan käyttäminen olivat mulle varsin silmät avaavia kokemuksia. Oli ilo huomata, miten hienosti autoilijat antoivat pyörätuolin käyttäjälle Tampereella tietä, mutta samalla sain havaita, että kaupungissa liikkuminen ei edelleenkään ole monin paikoin esteetöntä - esimerkiksi korkeita kynnyksiä riittää ja vaikeasti liikuntarajoitteisen voi olla todella hankalaa löytää kaupungilta sellaista vessaa, missä pystyy käymään. Ja se junamatkailu, kun liikkuminen tapahtuu pyörätuolilla ja erityisesti vielä sähkö-sellaisella, se on ihan oma lukunsa - etenkin nyt, kun VR on poistanut konduktöörit osasta lähijunia. Manuaalituolia käyttävä saattaa päästä kikkailemaan matalalattiajunaan sisään ilman erillistä ramppiakin, mutta parisataakiloisella sähköpyörätuolilla tämä ei onnistu, vaan junaan ja junasta nousemista varten tarvitaan oven eteen ramppi sekä joku (eli konduktööri tai veturinkuljettaja), joka sen siihen asentaa. Kotiin lähdön hetkellä, etelään menevän junan pysähtyessä Tampereen asemalla astuin sitten avustajan ominaisuudessa sisään junaan etsimään konduktööriä, jollaista ei junassa ollut. Ei kun takaisin laiturille ja veturikuskia metsästämään - vaan kuskin koppi oli jo tyhjä. Siinä sitten säntäilin kuin päätön kana etsimässä jotakuta henkilökunnan jäsentä laiturilta tai junasta ja lopulta junan kuski löytyi ohjaamokopista junan toisesta päästä. Saatiin kuin saatiinkin lopulta ramppi, jota pitkin rullata junaan, vaan kyllä oli hiki ja vitutus jo päällä niin avustajalla kuin avustettavallakin. Matkan aikanakaan rentoutuminen ei varsinaisesti onnistunut, kun piti jännätä sitä, mahtaako kuski muistaa lupauksensa tulla laittamaan meille ramppi myös asemalla, jolla meidän on määrä jäädä junasta pois - tämä rampin laittohan olisi konduktöörin homma, jos sellainen junassa siis olisi. VR:hän lopetti myös lippujen myynnin lähijunissa ja kertoo panostavansa tästä muutoksesta vapautuvat resurssit asiakkaiden palvelemiseen, mutta mulle on jäänyt vähän epäselväksi se, miten tämä palvelu junissa toteutuu, jos ja kun osasta junia on poistettu konduktöörit kokonaan! Vaan eipä ollut hätä tuon näköinen, matkustettuamme jonkin matkaa junaamme ilmestyikin sitten konduktöörikaksikko tarkistamaan lippujamme. Eikä tässä vielä kaikki, muutaman pysäkin välin päästä junaan nousi vielä toiset kaksi kappaletta konduktöörejä, jotka hekin halusivat nähdä lippumme. Että kyllä oli rampin laittajia tarjolla, kun oli aika nousta junasta, eikä tarvinnut kuskia vaivata. Jotenkin on nyt vaan maallikon vaikea tajuta tämän kuvion logiikkaa: isolla Tampereen asemalla, josta kyytiin nousee paljon matkustajia, mahdollisesti pyörätuolilla matkustavia ja apua tarvitsevia, junaan ei ole laittaa yhtään konduktööriä, mutta jostain matkan varrelta konduktöörejä löytyy junaan samanaikaisesti neljä vaivaamaan matkustajia tuplalipuntarkastuksella? Miten tää uudistus on mennyt noin niinkuin omasta mielestänne VR? Moni liikuntarajoitteinen todella kammoksuu junalla matkustamista ja nyt on kyllä pakko todeta, että enpä voi heitä siitä syyttää.

Junamatkustamisen ongelmista huolimatta reissu oli kuitenkin mukava piristys arkeen ja mahdollisuus viettää yhteistä aikaa sisarusten ja perheen kesken, olen iloinen että tuli reissuun lähdettyä - siitäkin huolimatta, että reissussa tuli kulutettua iso osa seuraavienkin päivien "lusikoista" ja reissurasituksesta toipuessa meni useampi päivä. 

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Kesäkuu

Oman elämäni projektipäällikkö tässä hei. On kesäkuun "tilinpäätöksen" aika. Kesäkuu ei sitten ollutkaan ihan vaan relailua ja itseni hoitamista, vaan:

  • Huoli ja stressi tulevaisuudesta ja toimeentulosta jatkui B-lausunnon ja reseptien metsästyksen sekä kuntoutuspalautteen saapumisen odottelun ja kuntoutuslääkärin vasurilla vetämän lausunnon vaatimien korjausten odottamisen merkeissä. Vaan selvisinpä tästäkin ja juhannuksen jälkeisenä tiistaina sain lopulta paperihommat nippuun ja hakemuksen jätettyä. Nyt sitten vaan odotellaan, meneekö hakemus läpi vai olenko koko kesän ilman rahaa. 
  • Palasin taas valelääkäriopintojeni pariin ja osallistuin mm. yhteen kiinnostavaan kroonisia infektioita ja niiden hoitoa käsittelevään webinaariin. 
  • Aktivoiduin hieman liikuntaharrastusteni suhteen ja tein muutaman pidemmän fillari- ja kävelylenkin. Joogaamisen uudelleen aloittaminenkin on toivelistalla, mutta sitä en ole saanut vielä aikaiseksi. 
  • Luin kirjoja, jotka eivät mitenkään liity lääketieteeseen, ja sehän oli mukavaa! Toivottavasti tulee tavaksi.
  • Olin sosiaalisempi ja vierailin enemmän ulkomaailmassa: kävin yksissä valmistujaisjuhlissa, Aoimet kylät -tapahtumassa, festareilla ja museossa sekä vietin hauskaa maalaisjuhannusta naapureiden kanssa. 
Heinä-elokuussa lääkärit ja kuntoutustyypitkin lomailevat, joten myös mä aion käyttää tilaisuuden hyväkseni ja yrittää keskittyä vaihteeksi relaamaan, hoitamaan itseäni ja elämään.