tiistai 18. heinäkuuta 2017

Taidetta ja esteetöntä hotellielämää Tampereella sekä junassa matkustamista liikuntarajoitteisen kanssa

Tamperetta Scandic Hotel Stationin huoneen ikkunasta nähtynä

Tuli piipahdettua heinäkuun ekalla viikolla taas Tampereella kahden päivän ja yhden yön verran. Tarkoitus oli olla ihan vaan lomalla, tosin sillä twistillä, että toimisin samalla sähköpyörätuolia käyttävän sisareni avustajana. Reissun alussa mulla oli ensin heti aamusta muutama tunti omaa aikaa ja mietin, että ulkoiluttaisinko kaupungilla kameraa vai menisinkö museoon. Raskas reppu selässä ja kehnohko keli saivat mut sitten suuntaamaan Tampereen taidemuseoon, joka aukesi sopivasti jo aamuyhdeksältä ja jonka näyttelyt kuulostivat kiinnostavilta.

Taidemuseon yläkerrassa ja katutasolla oli näytteillä Vuoden nuori taiteilija 2017 Tiina Pyykkisen jänniä mustanpuhuvia, monikerroksisia, valolla ja heijastuksilla leikitteleviä maalauksia sekä yksi installaatio. Ensimmäisen työn eteen astuessa olo oli hieman hämmentynyt: mustaa maalia mustan päällä, okei... mutta otettuani muutaman askeleen sivulle ja haettuani uutta kulmaa työhön jutun juoni alkoi valjeta ja uusia maailmoita sen ilmeisimmän pinnan alta paljastua, ja siinä kohtaa tuli "vau!"-fiilis. Pyykkisen työt olivat monikerroksisia, tilannesidonnaisia ja samanaikaisesti sekä mustavalkoisia että värikkäitä. En osaa katsomiskokemusta sanoin avata, käykää itse katsomassa! Tiina Pyykkinen kuvaa itse töitään näin:

"Teosteni aiheina ovat olleet väliaikaisuus, paikka- ja aikasidonnaisuus sekä väri ja valo. Teoksissa voi havaita useita päällekkäisiä tilallisia tasoja, jotka heijastavat samaan aikaan ympärillä olevaa näyttelytilaa, esittävät maalattua kuvallisuutta sekä väriaineen kaksijakoisuutta.

Väri ilmenee maalauksissa siten, että havaitsemme yhdellä värillä toteutetun pinnan monivärisenä. Teokset ovat samaan aikaan sekä monokromaattisia, että monivärisiä."

Museon alakerran oli puolestaan ottanut haltuunsa tamperelainen kuvanveistäjä Merja Haapala 30-vuotisretrospektiollaan. Aamulehden juttu Haapalan näyttelystä löytyy täältä. Tykkäsin itse erityisesti taiteilijan vahvoista, kantaaottavista, ironisista naisfiguureista.

Tämän Tampereen-reissuni tukikohtana ja yöpymispaikkana toimi rautatieaseman kupeessa sijaitseva Scandic Hotel Station, jonka esteettömistä huoneista ja palvelusta sisarellani oli parin vuoden takaa hyvä kokemus ja joka myös näin omasta ruokarajoitteisen näkökulmastani kuulosti hyvältä paikalta yöpyä, mainostaahan Scandic huomioivansa aamupalapöydässään hyvin myös ruoka-ainerajoitteiset ja -allergiset hotellivieraansa. Huoneemme sijaitsi hotellin viidennessä kerroksessa ja näkymä ikkunoista oli hyvin tamperelainen Näsinneuloineen ja tuomiokirkon torneineen. Huone oli mielestäni viihtyisä ja se sai myös sähköpyörätuolin käyttäjältä pääosin kehuja: tilaa oli riittävästä pyörätuolilla liikkumiseen, sänky oli säädeltävissä, vaatekaappeja oli helppo pyörätuolistakin käsin käyttää ja kylpyhuoneessa lavuaari tasoineen oli juuri sopivalla korkeudella. Miinusta taisi tulla ainoastaan ulos päin avautuvasta kylpyhuoneen ovesta, joka hankaloitti liikkumista huoneessa (liukuovi olisi esteettömässä huoneessa kätevämpi) sekä hieman pieneltä vaikuttaneesta suihkutilasta, jota sisareni ei tällä kertaa kuitenkaan tarvinnut käyttää. Myös muualla hotellissa esteettömyys oli huomioitu hienosti. Aktiivisen kaupungilla pörräämispäivän päälle hotellihuoneessa nukutti mukavasti, joskin ohuiden seinien läpi kuulunut vauvan itku oli ajoittain valvottanut sisartani (itse nukun aina kuin tukki, joten mua ylimääräiset äänet eivät häirinneet) ja mulla itselläni oli ilmastoinnista ehkä johtuen kurkku ja nenä aamulla herätessä tukkoiset. Ihanan kuuman (!!! meillähän ei ole kotona vanhassa talossamme edelleenkään lämminvesivaraajaa, joten voitte uskoa, että osaan arvostaa kuumaa ja luotettavasti toimivaa suihkua!) suihkun jälkeen oli mukavaa lampsia sitten valmiiseen aamiaispöytään. Sisareni lautanen täyttyi jyväsämpylästä, paahtoleivästä, leikkeleistä, juustosta, falafeleista ja hedelmistä, hänellä ei ole ruokarajoitteita. Mun ruokavalioni on tällä hetkellä gluteeniton ja pääosin maidoton ja katsoin aamiaistarjoilua tästä vinkkelistä. Heti ensimmäiseksi riensin tietysti tarkistamaan hotellin aamiaistilan erityisesti ruokarajoitteisille tarkoitetun osaston ja siellä näyttikin olevan paljon kaikkea sellaista, josta esimerkiksi moni keliaakikko ja vegaani varmasti ilahtuu: löytyi muun muassa gluteenittomia leipiä, karjalanpiirakoita, myslejä, puuroja ja pikkuleipiä, monenlaisia kasviperäisiä maitoja ja jogurtteja sekä vegaanisia levitteitä ja juustoja. Itse olin ennen gluteenittomuuteen siirtymistäni pitkään täysin viljattomalla ruokavaliolla ja siinä vaiheessa luovuin lähes täysin kaikista leivistä ja puuroista, ja vaikka nyt olen ollut ainoastaan gluteenittomalla ruokavaliolla ja voisin periaatteessa näitä gluteenittomia jauho- ja ryynituotteita käyttää, niin en sellaisia enää juurikaan kaipaa, varsinkaan leipiä tai leivonnaisia. Ruokarajoitteisten osastosta aamiaislautaselleni päätyi siis ainoastaan karjalanpiirakka ja muutama jälkkäripikkuleipä (pitihän näitä nyt sentään tilanteen tarjoutuessa kokeilla) sekä Oatlyn ihanaa iKaffe-kauramaitoa kahvimaidoksi, muuten täytin lautaseni sekasyöjien puolella pippurimakrillilla, salaatilla, munakokkelilla, leikkeleillä, falafelillä ja hedelmillä. Falafelit olivat vähän mauttomia ja kuivia, muuten ruoka maistui. Kahvi oli oikein hyvää, samoin trooppisista hedelmistä valmistettu nektari. Poistuimme aamiaispöydästä täysin vatsoin ja tyytyväisin mielin. Kaiken kaikkiaan oikein positiivinen hotellikokemus, kyllä voisin vierailla aseman Scandicissa toistekin.

Ja mitäs muuta siellä Tampereella tuli touhuttua kuin käytyä museossa ja notkuttua hotellilla? Säät eivät oikein suosineet ja Tampereeseen tutustuminen jäi osin senkin takia aika vähiin, sähköpyörätuolilla kun ei niin vaan sateessa ja kylmässä kurvaillakaan ja myös reissaamisen aiheuttama fatiikki verotti voimia. Sorsapuistossa, Tammelan torilla ja Finlaysonin alueella poikettiin sekä shoppailtiin pienesti. Sähköpyörätuolia käyttävän henkilön kanssa kaupungilla liikkuminen ja junan käyttäminen olivat mulle varsin silmät avaavia kokemuksia. Oli ilo huomata, miten hienosti autoilijat antoivat pyörätuolin käyttäjälle Tampereella tietä, mutta samalla sain havaita, että kaupungissa liikkuminen ei edelleenkään ole monin paikoin esteetöntä - esimerkiksi korkeita kynnyksiä riittää ja vaikeasti liikuntarajoitteisen voi olla todella hankalaa löytää kaupungilta sellaista vessaa, missä pystyy käymään. Ja se junamatkailu, kun liikkuminen tapahtuu pyörätuolilla ja erityisesti vielä sähkö-sellaisella, se on ihan oma lukunsa - etenkin nyt, kun VR on poistanut konduktöörit osasta lähijunia. Manuaalituolia käyttävä saattaa päästä kikkailemaan matalalattiajunaan sisään ilman erillistä ramppiakin, mutta parisataakiloisella sähköpyörätuolilla tämä ei onnistu, vaan junaan ja junasta nousemista varten tarvitaan oven eteen ramppi sekä joku (eli konduktööri tai veturinkuljettaja), joka sen siihen asentaa. Kotiin lähdön hetkellä, etelään menevän junan pysähtyessä Tampereen asemalla astuin sitten avustajan ominaisuudessa sisään junaan etsimään konduktööriä, jollaista ei junassa ollut. Ei kun takaisin laiturille ja veturikuskia metsästämään - vaan kuskin koppi oli jo tyhjä. Siinä sitten säntäilin kuin päätön kana etsimässä jotakuta henkilökunnan jäsentä laiturilta tai junasta ja lopulta junan kuski löytyi ohjaamokopista junan toisesta päästä. Saatiin kuin saatiinkin lopulta ramppi, jota pitkin rullata junaan, vaan kyllä oli hiki ja vitutus jo päällä niin avustajalla kuin avustettavallakin. Matkan aikanakaan rentoutuminen ei varsinaisesti onnistunut, kun piti jännätä sitä, mahtaako kuski muistaa lupauksensa tulla laittamaan meille ramppi myös asemalla, jolla meidän on määrä jäädä junasta pois - tämä rampin laittohan olisi konduktöörin homma, jos sellainen junassa siis olisi. VR:hän lopetti myös lippujen myynnin lähijunissa ja kertoo panostavansa tästä muutoksesta vapautuvat resurssit asiakkaiden palvelemiseen, mutta mulle on jäänyt vähän epäselväksi se, miten tämä palvelu junissa toteutuu, jos ja kun osasta junia on poistettu konduktöörit kokonaan! Vaan eipä ollut hätä tuon näköinen, matkustettuamme jonkin matkaa junaamme ilmestyikin sitten konduktöörikaksikko tarkistamaan lippujamme. Eikä tässä vielä kaikki, muutaman pysäkin välin päästä junaan nousi vielä toiset kaksi kappaletta konduktöörejä, jotka hekin halusivat nähdä lippumme. Että kyllä oli rampin laittajia tarjolla, kun oli aika nousta junasta, eikä tarvinnut kuskia vaivata. Jotenkin on nyt vaan maallikon vaikea tajuta tämän kuvion logiikkaa: isolla Tampereen asemalla, josta kyytiin nousee paljon matkustajia, mahdollisesti pyörätuolilla matkustavia ja apua tarvitsevia, junaan ei ole laittaa yhtään konduktööriä, mutta jostain matkan varrelta konduktöörejä löytyy junaan samanaikaisesti neljä vaivaamaan matkustajia tuplalipuntarkastuksella? Miten tää uudistus on mennyt noin niinkuin omasta mielestänne VR? Moni liikuntarajoitteinen todella kammoksuu junalla matkustamista ja nyt on kyllä pakko todeta, että enpä voi heitä siitä syyttää.

Junamatkustamisen ongelmista huolimatta reissu oli kuitenkin mukava piristys arkeen ja mahdollisuus viettää yhteistä aikaa sisarusten ja perheen kesken, olen iloinen että tuli reissuun lähdettyä - siitäkin huolimatta, että reissussa tuli kulutettua iso osa seuraavienkin päivien "lusikoista" ja reissurasituksesta toipuessa meni useampi päivä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti