keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Aurinkoinen sunnuntai Torronsuon kansallispuistossa

Onnistuneen Repovesi-retken jälkeen päätin, että vielä ainakin yksi luonnonpuistovisiitti on tänä syksynä toteutettava. Tein kalenteriin viikonlopun 23.-24.9. kohdalle merkinnän "luonnonpuistoon?" ja toivoin tuolle viikonlopulle hyvää säätä ja vointia. Sain molemmat ja niin pakkasimme mieheni kanssa reput ja hurautimme päiväretkelle kohti Forssan Tammelassa sijaitsevaa Torronsuon kansallispuistoa, jossa vierailemisesta olin haaveillut jo edellissyksystä saakka.

Viikonloppu oli syksyn aurinkoisin ja lämpimin (t-paitakeli!), joten ei ihme, että kansallispuiston parkkipaikka oli täyteen ahdettu alkuiltapäivästä paikalle saapuessamme. Hetken odoteltuamme yksi paikka vapautui ja saimme parkkeerattua, heitettyä reput selkäämme ja startattua reitille. Olin etukäteen tutkaillut Torronsuon valmiiksi merkittyjä reittivaihtoehtoja ja niitä oli vain muutama - lyhyt noin puolentoista kilometrin rengasreitti, pidempi edestakainen reitti suon poikki pitkospuita myöten vanhalle louhokselle ja takaisin (reitin pituudeksi oli merkitty kolmisen kilometriä suuntaansa) sekä noin kymmenen kilometrin mittainen lenkki, joka suon läpi pitkospuita kuljettuaan ja louhokselle saavuttuaan jatkuu Torron kylälle ja palaa sieltä osin merkitsemätöntä reittiä pitkin (jolloin karttaa ja kartanlukutaitoa tarvitaan) takaisin parkkipaikalle. Päädyimme valitsemaan tuon edestakaisen reitin, koska kartan kanssa eksyily ei houkuttanut ja koska päivän kuntokin oli pieni arvoitus.

Parkkipaikalta suolle lähdettäessä reitti kulkee ensin lyhyen matkaa metsän läpi, minkä jälkeen saavutaan suon reunaan, josta reitti jatkuu pitkospuina. Kansallispuiston tietääkseni ainoa ja melko vaatimaton tulentekopaikka sijaitsee heti parkkipaikan kupeessa, samoin kuin kuivakäymälät. Samoin torni, johon kiipeämällä pääsee nauttimaan näkymästä suon yli, sijaitsee tulipaikan tuntumassa. Makkaranpaisto heti alueelle saavuttaessa ei inspiroinut ja tulentekopaikalla riitti muutenkin väkeä, joten päätimme jättää nuotiohommat suolta paluun jälkeiseen ajankohtaan tai paistella makkarat suon toisella puolella olevalla louhoksella, jos sieltä joku tulentekopaikka löytyisi (mitä kyllä epäilimme, koska kartassa ei näkynyt nuotiopaikan merkkiä). Aloitimme siis retken kiipeämällä näkötorniin ja ihastelemalla sieltä käsin syksyn väreihin pukeutunutta suomaisemaa. Aamu-usvan tai auringonlaskun aikaan näkymä suolle on varmasti hieno, nyt alkuiltapäivän kova auringonvalo hiukan latisti näkymää ja tunnelmaa enkä tullut siitä näin ollen kuvaakaan ottaneeksi.

Tämän pienen reisilihastreenin jälkeen suuntasimme kohti tornista äsken ihastelemaamme suota, joka on kuulemma Suomen syvin suo. Laaja se ainakin on ja paikoin niin märän näköinen, että pitkospuilla teki mieli pysyä visusti. 



Rakastan suota - sen värejä, tuoksuja ja ihmeellistä miniatyyrikasvi- ja eläinmaailmaa. Näin suurella suolla en ole aiemmin käynyt, suokokemukseni rajoittuvat lähinnä pieniin suomaisiin lämpäreisiin tummavetisten pikkujärvien tai -lampien rannan tuntumassa. Sellaisilla olenkin sitten karpaloämpäreineni ja kameroineni tarponut fiilistelemässä ja ihmettelemässä. Torronsuo teki vaikutuksen laajuudellaan ja yleisfiiliksellään, mutta koska kyseessä oli syvä suo, jossa liikutaan pitkospuita pitkin ja jossa on liikkeellä paljon muitakin ihmisiä, niin se suon yksityiskohtien fiilistely ja kuvaaminen, josta niin kovasti tykkään, jäi tällä kertaa paljolti kokematta. Edes maisemakuvia ei tullut montaa otettua, koska siinä jonossa kulkiessa ja vastaantulevia ihmisiä väistellessä kameran kanssa pidemmäksi aikaa seisoskelemaan jääminen ei tuntunut hyvältä idealta. Joitain räpsyjä näpsin sentään matkan varrelta muistoksi.

Kameran lisäksi repussa kulki eväitä, mutta suolla kun olimme, niin taukopaikkoja oli harvakseltaan ja ne harvat (muistaakseni penkkejä oli koko matkalla kaksi) olivat menomatkalla jo täynnä kahvittelevia ja eväitään syöviä ihmisiä, joiden kahvi tuoksui vähän liian hyvältä mun nenääni... Päätimme kuskata omat termarimme suon toisella puolella sijaitsevalle vanhalle louhokselle asti, jossa pitäisimme kunnon eväs- ja kahvitauon. Pitkospuiden päätyttyämme saavuimme metsän laitaan, mistä keltaisin merkein merkitty reitti jatkui syksyisen metsän siimekseen. Metsäpolulla sai olla tarkkana, ettei kompastellut tai liukastellut kosteisiin puiden juuriin. Vähän ennen louhokselle saapumistamme kuljimme vielä lyhyen matkaa pitkin melkoisen huonokuntoisia ja liukkaita pitkospuita. Odotimme näkevämme perillä louhoksella viihtyisän taukopaikan penkkeineen ja pöytineen ja kenties jopa tulentekopaikan, missä voisimme virittää tulet makkaroillemme, mutta se oli kyllä väärin luultu: louhos oli monttu, jonka pohjalla oli kiviä ja jokunen kostea, kaatunut puun runko, jonka päälle paikoitimme lopulta väsyneet ahterimme etsittyämme turhaan silmillämme oikeaa penkkiä. Siellä varjoisan kuopan pohjalla kaivoimme repustamme esille jo viilenneet kahvit ja vielä hileisinä säilyneet lähikaupan pakasteloarkun mustikkapullat, että sellainen evästauko! Nauratti vaan ja mietimme, että taisimme tottua Repovedellä vähän liian hyvään, kun siellä kaikki paikat ja palvelut olivat aivan viimeisen päälle. Mutta hei kamoon Torronsuo! Kansallispuisto kuitenkin kyseessä, oliskos mitenkään mahdollista edes hiukan panostaa puiston kävijöiden viihtyvyyteen ja tarjota jotain peruspalveluja? Edes penkkejä, pliis? Myös osa pitkospuista on puistossa melkoisen huonossa kunnossa.   





Lähtiessämme louhokselta paluumatkalle pitkospuilla liikkuva ihmisvirta oli hiljentynyt huomattavasti ja varsinkin vastaantulijoita oli vain harvakseltaan, mikä oli mukavaa ja mahdollisti kiinnostavissa kohdissa pysähtelemisen ja eväiden loppuun nauttimisen aurinkoisella pitkospuille sijoitetulla penkillä. Mikäpä oli ihmisen ollessa.







Paluumatkan loppuvaiheessa, vähän ennen kuin pitkospuut päättyvät metsän laitaan, eteen tuli risteys, jossa oli mahdollista kiepata aiemmin kuljetun reitin sijaan myös vasemmalle ja päätimme kiertää parkkipaikalle sitä kautta. Ilmeisesti nämä pitkospuut ovat osa 1.5 kilometrin rengasreittiä. Suo muuttui metsämäisemmäksi, minkä jälkeen saavuimme terassimaiselle taukopaikalle, missä oli mahdollista lepuuttaa jalkojaan penkillä istuskellen. Taukopaikalta parkkipaikalle reitti oli rakennettu esteettömäksi niin, että pyörätuolillakin pääsee liikkumaan, mikä on ihan mainio juttu. Esteetöntä reittiä taisi olla sellaiset parisensataa metriä. 

Parkkipaikalle päästyämme muistimme makkarapaketin repussamme, mutta siinä vaiheessa Kotipizzan gluteenittomat pizzat huutelivat meille jo sen verran kovalla äänellä, että hyppäsimme autoon ja lähdimme posottamaan kohti kaupunkia. 

Kaiken kaikkiaan vietimme Torronsuon kansallispuistossa oikein mukavan, aurinkoisen ja lämpimän syyssunnuntain ja suon läpi käveleminen oli hieno kokemus, mutta ei tästä puistosta mulle vakiokäyntikohdetta tule, sen verran paljon on muitakin hienoja paikkoja lähiseuduilla koluttavaksi. Jos mulla olisi joskus mahdollisuus päästä Torronsuolle hiljaisuuden ja upean aamu-usvan aikaan fiilistelemään ja kuvaamaan, niin tulisin kyllä takaisin, samoin haluaisin kokea suon lumisena talvena suksilla. Katsotaan, mitä elämä tuo eteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti