torstai 26. lokakuuta 2017

Kotona taas

Mä olen aina tykännyt lukea paljon kaikenlaista, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana mulla on sattuneista syistä ollut energiaa ja mahdollisuus lukea lähinnä vain lääketieteellistä kirjallisuutta. Olen kantanut selkä vääränä kotiin vanhoja lääkiksen kurssikirjoja lääkiksen kirjaston poistohyllystä ja viettänyt lukemattomia tunteja PubMediä selaillen sekä erilaisia podcasteja kuunnellen. Kun oma diagnoosi on epäselvä eikä oikeanlaista hoitoakaan siten saa, on aktivoiduttava itse ottamaan asioista selvää. Mun onneni on ollut, että tiedonhakutaitoni ja englannin kielen taitoni ovat hyvät, ja onni on ollut myös se, että mulla on tutkijan mieli sekä kyky hurahtaa lähes asiaan kuin asiaan - tahmean alun jälkeen lääketiede ja varsinkin funktionaalinen lääketiede on imaissut mut niin vahvasti syövereihinsä, että ajoittain olen alkanut haaveilla jopa jonkinlaisista funkkariopinnoista. Ihmisen elimistön toiminta on tosi monimutkainen ja kiehtova asia ja mä saan kovia kicksejä löytäessäni uusia johtolankoja ja alkaessani hahmottaa asioiden logiikoita ja yhteyksiä. En ole passiivinen lääketieteellisen tietämisen - tai tietämättömyyden - kohde, vaan pystyn itse vaikuttamaan omaan kohtalooni ja tilanteeseeni ottamalla asioista selvää ja hakemalla apua sieltä, mistä sitä on saatavilla.
  

Mutta vaikka tavallaan, älyllisessä mielessä, nautinkin kovasti medical detectiven leikkimisestä, niin tämä työ ei ole ollut kuitenkaan oma valintani enkä todellakaan olisi tässä tilanteessa, jos olisin saanut valita. Jos olisin saanut valita, niin en olisi sairastunut, ja vaikka olisinkin sairastunut, niin en olisi valinnut tällaista aktiivisen potilaan roolia, jos minulla olisi ollut mahdollisuus saada hyvää ja oikeanlaista hoitoa ilman omaa aktiivisuuttani ja asiaan liittyvää valtavaa vastuuta. Lääketieteellinen ajattelu, jonka tontilla jo aika tottuneesti ja osaavasti huseeraan, on mulle kuitenkin vierasta ja pakotettua aluetta, mieluiten olisin sittenkin jossain aivan muualla. En ole tätä kaipuutani muualle enää oikein edes tajunnut - ennen kuin satuin osumaan sen alan, jonka parissa puuhastelin ennen sairastumistani, kirjallisuuden äärelle. Bongasin netistä kiinnostavan terveyssosiologisen gradun, jota jäin lukemaan, ja se tunne, mikä mun sisälläni tuota gradua lukiessani levisi, oli niin kutkuttavan lämpöinen ja ihana - tuntui siltä, että olisin tullut takaisin kotiin. Tämä on ihan mua, huomasin ajattelevani. Jotain tällaista mun oli tarkoitus tehdä, ennen kuin sairaus varasti multa mun elämäni ja nakkasi lääketieteen kentälle hortoilemaan. Luonnontieteet eivät ole mun juttuni, vaikka nekin ovat pakon sanelemana alkaneet mua kiinnostaa; mun henkinen kotini on siellä, missä tutkitaan sitä maailmaa, missä lääketiedekin puuhasteluaan harrastaa.
 
 
Haaveilen edelleen ammatillisesta kuntoutuksesta ja osa-aikaisesta opiskelusta ja työstä, mutta vuosien sairastelun jälkeen ja nykyisen vajaakuntoisuuden takia on ollut melkoisen hankalaa hahmottaa, mihin suuntaan lähteä tässä asiassa kulkemaan. Luulen, että onnistuin juuri rajaamaan hieman vaihtoehtojani ja että mun on aika lähteä tunnustelemaan, miltä paluu omalle vanhalle tontille, jollekin sen kulmalle, tuntuisi. Ehkä en olekaan vielä valmis kuoppaamaan vanhoja haaveitani, vaikka aiemmin luulin, ettei musta ole niitä toteuttamaan. Haaveiden muoto on nyt vähän muuttunut, mutta ydin on edelleen sama. Ja mulla on nyt ihan uudenlaista kokemus- ja tietopohjaa tämän kymmenen vuoden mittaisen lääketieteen puolella suorittamani ekskursion jälkeen lähteä asioita miettimään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti