maanantai 29. tammikuuta 2018

Luettua: Camilla Läckbergin Noita


Yksi mun tälle vuodelle asettamistani tavoitteista on lukea aiempia vuosia enemmän fiktiota. Tätä tavoitetta ei ole kovin vaikea saavuttaa, sillä kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt viime vuosina ihan hävettävän vähäiseksi. Viime kesänä skarppasin vähän ja luin useammankin romskun, mutta vuoden kokonaissaldo jäi surkeaksi. Tietokirjallisuutta ja artikkeleja kahlasin sitten läpi senkin edestä, eli luettua on kyllä tullut, mutta ikävöin tarinoihin ja tunnelmiin uppoutumista sekä kieltä, joka on värikästä ja kuvailevaa, ja jonka lukeminen on nautittavaa.

Avasin tämän romaanienlukuvuoteni itselleni aika epätodennäköisellä kirjavalinnalla eli Ruotsin dekkarikuningattareksikin tituleeratun Camilla Läckbergin Noita-dekkarilla. Sain kirjan lainaan kaveriltani ja se oli sopivasti hollilla, kun kärvistelin rautatankkauksen aiheuttamien sivuvaikutusten kourissa sängyssäni ja mietin, että jotain kevyttä ja helppoa voisin yrittää lukea saadakseni ajatukseni pois huonoista oloistani. Tykkään hyvistä dekkareista, vaikka luenkin niitä ihan liian harvoin, ja kun kaverini oli vielä kehunut Noitaa, niin ajattelin, että mikä jottei. Läckberg ei ollut mulle ennalta tuttu nimi, vaikka hän on tehnyt jo pitkän kirjailijanuran ja Noita on kuulemma hänen kirjoittamansa Fjällbacka-sarjan kymmenes osa.

Tarinan alku koukutti heti mukaansa ja olisi tehnyt mieli vaan jatkaa lukemista, vaikka muut hommat kutsuivat - fiilis, jota olen lukemiselta kaivannut! Samalla kirjailijan kerrontatyylissä jokin kuitenkin tökki, kieli ja dialogi oli vähän tylsän latteaa ja henkilöhahmot muovisia. Lisäksi kirjassa ärsytti se, että uusia henkilöitä tunki tarinaan mukaan ovista ja ikkunoista eikä tekstissä ollut erotettu mitenkään kohtia, joissa kertoja vaihtuu - varsinkin vähän väsyneenä joutui jatkuvasti palaamaan tarkistamaan, että vaihtuikos tässä nyt jo näkökulma ja kuka olikaan kuka. Vaikka tarina tempaisikin mukaansa, niin silti mietin, että jaksaakos tällaisen kerronnan mukana kulkea sen melkein 700 sivua, joka kirjalla on mittaa. Näköjään jaksoin, vaikka täytyy todeta, että viimeistään siinä sivun 300 kohdalla harkitsin ihan vakavasti kirjan kesken jättämistä - mielestäni tarinassa oli paljon tyhjäkäyntiä, joka teki lukemisen tylsäksi. Tiivistämällä tarinaa jännityskin olisi ehkä tiivistynyt. Siltikin murhaajan henkilöllisyys jaksoi kiinnostaa sen verran, että taistelin itseni kirjajärkäleen viimeisille sivuille asti.

Noidan alussa pieni 4-vuotias Linnea-tyttö löytyy Fjällbackan kylän lähimetsän lammesta murhattuna, mistä käynnistyy poliisitutkimus murhaajan löytämiseksi. Erityisen kiinnostavaksi tapauksen tekee se, että tasan 30 vuotta aiemmin samasta talosta, jossa Linnea vanhempineen asuu, on kadonnut 4-vuotias Stella-tyttö, joka on etsinnöissä löytynyt kuolleena samaisesta lammesta, josta Linnea nyt löydetään - ja vieläpä saman poliisin, joka löysi aikanaan myös Stellan, toimesta. Stellan murhan tutkinnassa syyllisiksi on todettu rikoksen ensin tunnustaneet, mutta sittemmin tunnustuksensa peruneet, 13-vuotiaat kaverukset Marie ja Helen, jotka eivät alaikäisinä suorittamastaan rikoksesta ole kuitenkaan varsinaista tuomiota saaneet. Helen asuu edelleen Fjällbackassa ja vieläpä Linnean perheen omistaman talon naapurissa perheensä kanssa, ja kuinka ollakaan, myös Marie on palannut tyttärineen Fjällbackaan elokuvan kuvauksiin tehtyään sitä ennen pitkän ja loistokkaan näyttelijän uran Hollywoodissa. Koska yhtäläisyydet Stellan ja Linnean murhan välillä ovat niin suuret, niin myös tuoreen murhan epäilykset kohdistuvat ensimmäisenä Heleniin ja Marieen. Kirjassa liikutaan näiden kahden eri aikatason välillä, päähuomion ollessa Linnean murhan selvittelyssä, mutta palaten välillä käymään läpi Stellan murhan selvittelyn yksityiskohtia. Lisäksi kirjassa on mukana vielä kolmaskin aikaulottuvuus, jonka pääosassa on samoilla seuduilla 1600-luvulla elänyt Elin-niminen nuori leski, joka joutuu ihmissuhteissaan kiperiin tilanteisiin ja tulee sen seurauksena syytetyksi noituuden harjoittamisesta, kidutetuksi, mestatuksi ja lopulta poltetuksi noitana roviolla.

Kirjan päähenkilö on Fjällbacka-sarjan sankaritar, kirjailija Erica Falck, joka elelee ihanassa vaaleanpunaisessa rakkauskuplassa miehensä, poliisina työskentelevän ja Linnean tapausta tutkivan Patrikin, sekä kolmen lapsensa kanssa. Kuinka ollakaan, Erica on ollut juuri aikeissa aloittaa kirjoittamaan kirjaa Stellan 30 vuoden takaisesta murhatapauksesta, kun Linnea murhataan, ja näin hän pääsee jonkinlaisessa asiantuntijaroolissa pistämään lusikkansa uuden murhan tutkimussoppaan, jota hänen poliisimiehensä hänelle anteliaasti tarjoilee - ai mikä salassapitovelvollisuus? Tutkimusten edetessä Stellan murhakin alkaa näyttäytyä uudessa valossa ja Linnean murhasta epäillyksi taas pääsevät kaikki Linnean vanhemmista lähtien, kiivaimpien epäilyjen kohdistuessa lopulta paikkakunnalla sijaitsevassa vastaanottokodissa majaileviin syyrialaisiin pakolaisiin. Kirjan loppuratkaisu yllättää jossain määrin, mutta en käy sitä tässä sen enempää avaamaan ja kenenkään lukukokemusta spoilaamaan.

Mitä kirjan kokonaisuuteen tulee, niin 1980-luvun ja 2010-luvun tapahtumat nivoutuvat tarinassa hyvin yhteen, mutta Elinin tarina jää jotenkin irralliseksi näistä kahdesta muusta juonesta, vaikka Läckberg yhteyksiä kirjan viimeisessä luvussa tarinoiden välille vetääkin. Noita on kuitenkin luettavissa tarinana taakkojen periytymisestä sukupolvelta toiselle, erilaisuuden pelosta ja sen provosoimasta kostosta ja pahasta. 1600-luvulla olivat erilaisiin, vahvoihin naisiin kohdistuneet noitavainot, 2010-luvun Pohjolassa pelätään ja vihataan normista poikkeavia ja muualta tulevia.

Tykkäsin periaatteessa tuosta kirjassa mukana kulkevasta muukalaisuuden teemasta, vaikka sen käsittely jäikin hieman irralliseksi ja ohueksi, ja Stellan ja Linnean murhien juonien punoutuminen yhteen oli kiinnostava. Muuten kirjassa oli mun mielestäni kuitenkin vähän liikaa kaikkea ja kirja olisi kaivannut karsimista ja tiivistämistä - mikä rooli esimerkiksi Erican anopin polttareiden ja häiden perusteellisella kuvailulla tarinassa oli? Enkä mä tykännyt kirjan ah-niin-ihanasta-ja-kauniista-ja-täydellisestä päähenkilöstä sitten yhtään! Kyllä se on nyt niin, että Erican ja mun yhteiset murhatutkimukset jäivät tähän yhteen keissiin, siitä huolimatta että kirja päättyi cliffhangeriin, joka saa Fjällbacka-sarjasta innostuneet fanit odottamaan kärsimättöminä sarjan seuraavaa osaa. Faneja Läckbergillä riittää, hänen uusiin kirjoihinsa on kirjastoissa kuulemma aina satojen varausten jonot. Mä kiitän Läckbergiä tästä sinänsä viihdyttävästä lukukokemuksesta ja jatkan seuraavaksi muiden kirjailijoiden ja kirjojen pariin.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti