perjantai 23. helmikuuta 2018

Hiljainen kaupunki, verkkaisia päiviä


Rakastan tätä kaupunkia, sen hiljaisuutta ja verkkaista elämänrytmiä. Vaikka joskus kaipaankin suurempien kaupunkien ihmisvilinää ja vilkasta kaupunkikulttuuria, niin suurimman osan ajasta mä nautin tästä rauhasta. Täällä on helppoa hengittää ja ajatella.     


Hiljaisuus onkin tullut tarpeeseen, sillä mielenrauha on ollut hieman hakusessa - elämä ei ole päästänyt ihan helpolla. Sitäkin suuremmalla syyllä olen karannut helmikuun aurinkoisille hangille kävelemään ja hengittelemään. Nämä valoisat talvipäivät ovat tulleet kuin tilauksesta. Kotiin palatessa mieli on ollut levollinen.


Olen viime aikoina surrut kaikkea sitä, mitä olen sairasteluni takia menettänyt ja mistä jään ulkopuoliseksi. Eilen ulkona kävellessäni kuitenkin muistin myös, että nykyisessä tilanteessani on jotain hyvääkin. On mahdollisuus hitaisiin, rauhallisiin aamuihin ja valoisan aikaan tapahtuviin kävelylenkkeihin. Ne auttavat mua toipumaan, ja toipuminen on nyt mun työni. Niitä tulen joskus ehkä kaivatenkin muistamaan, kun olen päässyt palaamaan arkeen, jossa kalenterissa on muitakin merkintöjä kuin satunnaisia lääkärireissuja ja kirjaston kirjojen eräpäiviä - arkeen, josta varovasti unelmoin.


Tänään kehoni pyytää lepoa, ja lepoa se saa. Aion ihailla helmikuun aurinkoa ainoastaan lämpimästä peiton alta, juoda kahvia ja jumpata hieman aivoja funktionaalisen neurologian parissa. Viikonlopulle on haaveissa metsäsuksien liiteristä kaivaminen ja aurinkoisilla pelloilla hiihteleminen, näistä keleistä pitää nyt nauttia. Ihanaa viikonloppua!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti