torstai 15. marraskuuta 2018

Mitä tehdä kurpitsasta: inkiväärinen kurpitsa-possupata

Inkiväärinen kurpitsa-possupata.

Mulla on yksi ruokalaji, jota on pakko saada joka syksy ainakin kerran, ja se on inkiväärinen kurpitsa-possupata. Mikä olisi ihanampaa syksyn viiman ja harmauden keskellä kuin vetää villasukat jalkaan, sytyttää kynttilöitä palamaan, avata punkkupullo ja herkutella iloisen oranssilla, sopivan tuhdilla ja lämmittävän mausteisella kurpitsapadalla. Parasta tämä pataruoka on tietysti itse kasvatetusta kurpitsasta valmistettuna ja kunnon rautapadassa haudutettuna, mutta paremman puutteessa kaupan heviosastolta hankittu kurpitsa ja lasivuokakin käy.

Ruoan ohjeen olen poiminut alunperin vuosia sitten jostain - lehdestä, netistä, en muista mistä. Sittemmin olen hukannut reseptin ja kokkaillut tätä ruokaa muistikuvieni pohjalta. Mitään ihmeellistä tässä reseptissä ei ole, se on helppoa perusruokaa, mutta kurpitsan, possun, inkiväärin, valkosipulin ja chilin liitto vain yksinkertaisesti toimii! Hankalin osio ruoan valmistuksessa on ison kurpitsan kuoriminen ja pilkkominen, mutta hyvällä ja tarpeeksi kookkaalla veitsellä sekin onnistuu.

Kurpitsan satokausi taitaa olla pikkuhiljaa päättymässä, mutta vielä näitä ihania oranssisia möllyköitä löytyy kauppojen vihanneslaareista, joten nyt on just hyvä aika piristää harmaata marraskuuta tällä värikkäällä ja lämmittävällä lohturuoalla.



Inkiväärinen kurpitsa-possupata

kurpitsaa
porsaanlihaa
punasipulia
valkosipulia
tuoretta inkivääriä
tuoretta chiliä
soijakastiketta
tilkka vettä 
tuoretta korianteria

lisukkeeksi keitettyä valkoista riisiä

Halkaise kurpitsa ja kaavi huolellisesti lusikalla pois sisusosa (siemenet voit halutessasi ottaa talteen ja valmistaa niistä herkullista naposteltavaa paahtamalla ne pannussa tai uunissa ja suolaamalla ne). Kuori kurpitsa ja kuutioi hedelmäliha. Ruoka haudutetaan uunissa kypsäksi, joten kurpitsakuutioista ei kannata tehdä liian pieniä, jotta ne eivät kypsy liian nopeasti ja mene mössöksi. Kuori ja pilko myös punasipulit. Jätä kurpitsakuutiot ja punasipulit odottamaan pataan pääsyä.

Suikaloi sitten porsaanliha ja ruskista se nopeasti paistinpannulla tai mieluiten rautapadassa, jos sellainen löytyy. Kaikkein hitaimmin kypsyviä porsaan osia ei kannata käyttää, sillä kurpitsakin kypsyy melko nopeasti - itse käytän yleensä porsaan ulko- tai sisäfilettä. Mausta suikaleet soijakastikkeella. Heitä pataan hetkeksi kuullottumaan myös pieneksi leikattua tai raastettua tuoretta inkivääriä sekä silputtua valkosipulia ja chiliä. Lisää pataan sitten kurpitsakuutiot, leikatut punasipulit sekä tilkka vettä ja nosta pata 200-asteiseen uuniin, jossa se saa muhia kypsäksi ainakin tunnin ajan. Kun se alkaa olla valmista, niin tarkista maku ja lisäile mausteita, jos tarvetta on. Lisää valmiin padan päälle vielä tuoretta korianteria ja tarjoa pata keitetyn riisin kanssa.

Nauti!   

torstai 1. marraskuuta 2018

Miksi rakastuin valokuvaamiseen ja miksi haluan rakastua siihen uudelleen

Mulla on ikävä valokuvausharrastustani ja haluaisin puhaltaa sen uudelleen kunnolla henkiin pitkän vähemmän aktiivisen ajan jälkeen. Joskus kuvaaminen oli mulle suorastaan henkireikä, mutta nykyään harrastuksesta on ollut hiukan hankalaa saada kiinni eivätkä ottamani kuvat ole miellyttäneet itseänikään. Tässä postauksessa pohdiskelen syitä sille, miksi aikanaan rakastuin valokuvaamiseen ja miksi haluaisin aktivoitua sen suhteen uudelleen.


Miksi rakastuin valokuvaamiseen


Kuvaaminen teki maailmalle sokeutuneesta järkeilijästä havaintojen tekemisestä nauttivan hetkessä eläjän


Kun sain ensimmäistä kertaa käsiini digikameran (joka oli mieheni hommaama Canon IXUS -digipokkari) ja pääsin sitä ja sen makrokuvaustoimintoja testaamaan, niin se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tätä ennen en ollut ollut kovinkaan visuaalisesti suuntautunut, vaan olin hahmottanut ja ottanut asioita haltuun ennen kaikkea kielen avulla, mutta nyt visuaalinen maailma vei mut mennessään. Kun olin aiemmin ollut se tyyppi, joka painelee ajatukset ihan muualla kuin siinä kyseisessä hetkessä paikasta A paikkaan B suorittamaan asiaa C, niin uuden harrastukseni myötä aloin viihtyä kaupungin kaduilla ja varsinkin luonnon helmassa hengailemassa tuntikausia, vaellellen päämäärättömästi ja sihtaillen kameralla kaikkea mahdollista eteen tulevaa. Konttasin ruohikolla ötököiden ja kasvien perässä, tuijottelin taivaalle kerääntyneitä pilvimuodostelmia, ihailin asuntomme seinille muodostuvaa varjojen ja valojen leikkiä kuin näkisin sen ensi kertaa ja mietin, että missä maailmassa ja miten maailmalle sokeana olen aiemmin elänytkään. Kuvaaminen oli ihanaa ja maailman uusin silmin näkeminen vielä sitäkin ihanampaa.

Tämä on ensimmäisiä ottamiani digikuvia. Lumouduin pokkarin makrokuvaustoiminnosta, joka avasi mulle pääsyn uuteen, salaiseen maailmaan. Se pienen pieni vaatimaton valkoinen kukka, johon en koskaan aiemmin ollut kiinnittänyt kunnolla edes huomiota, olikin näin kiinnostava ja lumoava läheltä katsottuna ja kuvattuna.

Kannoin kameraa mukanani joka paikassa ja se kannatti. Vaskitsa poseeraa.

Lasimosaiikki?

Harmaa päivä ei ollutkaan enää vain harmaa päivä, kun kiinnostuin kuvaamisesta ja valosta.

Taikahetkiä.

Pyllistelijä.

Flying windows.

Hiljaisuus.

Valon ja varjon leikkiä.

Pinkkiä hattaraa.

Yöperhosen siivin.
Pinnan alla.

Itsetutkiskeluja.

Sairauden aiheuttama näkökyvyn heikentyminen uhkasi uutta harrastusta 


Iloa toisin näkemisestä ja uudesta tavasta hahmottaa maailmaa ei ollut kuitenkaan kestänyt pitkään, kun tuon ilon jatkuminen sai peräänsä kysymysmerkin: vasemmasta silmästäni alkoi näkökyky hämärtyä eikä se hämärtyminen ollut tavallista likinäköisyyden pahenemista, vaan jotain vakavampaa. Kävin silmälääkärissä, josta mukaani tarttui diagnoosi harmittomasta virustulehduksesta, joka paranisi itsekseen. Huokaisin helpotuksesta ja jatkoin elämääni ja kuvaamista. Näkökykyni ei kuitenkaan lähtenyt paranemaan, ja seuraavalla lääkärikäynnillä tulisinkin saamaan jo paljon huonompia uutisia.


”Kuva päivässä” -projekti auttoi jaksamaan ja näkemään myös valoa synkimpinäkin aikoina


Ensimmäinen järjestelmäkamera tuli talouteemme siinä vaiheessa, kun näkemiseni oli vasemman silmän osalta jo melkoisen heikkoa, mutta ongelmista huolimatta aloin ottamaan uutta kuvausvälinettäni haltuun täydellä innolla ja ulkoiluttamaan sitä lähes päivittäin. Oli vuoden vaihde ja täydellinen ajankohta käynnistää projekti, jonka avulla oppisin käyttämään uutta kameraa kunnolla ja saisin toteuttaa kuvaushalujani niin paljon kuin sielu sietää: aloitin niin sanotun 366-projektin, jossa ideana oli ottaa ainakin yksi valokuva, mieluiten tällä uudella järkkärillä, vuoden ihan jokaisena päivänä. Ajattelin, että jos kuvaisin joka päivä, niin en voisi olla oppimatta sekä ottamaan että näkemään parempia kuvia. Lisäksi se, että mun olisi ”pakko” ottaa päivittäin kuvia, saisi mut toivottavasti ulkoilemaan ja liikkumaan enemmän – asia, jota kotona työskennellessäni kaipasin. Toivoin projektin myös auttavan mua katsomaan ihan tavallisia arkisia asioita tuorein silmin ja tuntemaan kiitollisuutta jokapäiväisistä asioista. Myös näkemäni jakaminen kuvayhteisössä, jossa mulla oli jo oma pikku ”heimoni”, johon kuuluin, oli arkeani rikastuttava ja onnistumisen kokemuksia tuottava asia, josta nautin paljon.

41/366.

48/366: "Sunday."

259/366.

267/366: "It was one of the rare moments of feeling at peace with this city."

Olen niin iloinen, että aloitin tuon ”kuva päivässä” -projektini ja tein sen jo tilanteessa, jossa en vielä tiennyt olevani vakavasti sairas. Vaikka sairaus jo jylläsi ja toiminta- ja näkökykyni oli heikentynyt projektia käynnistäessäni, niin ehdin silti toteuttaa projektiani innolla puolisentoista kuukautta ennen kuin lääkäri pudotti pommin päälleni: ”Todennäköisesti aivokasvain”. Tuossa vaiheessa uudella kameralla päivittäin kuvaamisesta ja kuvien omalle kuvauskaveriporukalleni jakamisesta oli tullut niin koukuttavaa ja voimauttavaa, ettei mulle tullut mieleenkään heittää pyyhettä kehään ja jättää projektia kesken, vaikka elämä potki päähän. Projekti kantoi mua eteenpäin silloin, kun oli kaikkein raskainta.

50/366: "Is there life on Mars?"

75/366: "Twinkle, twinkle little stars." Sometimes I'm not sure if I'm dreaming...

83/366: "Secret gathering."

89/366.

93/366.
Sairastumisen kriisin myötä osasta kuviani tuli itsereflektiivisempiä ja jaoin myös näitä kuvia sekä niiden mukaan liittämiäni tekstikatkelmia omalle heimolleni, jolta sain tilanteessani paljon tukea ja tsemppausta. Kuvaaminen oli keinoni käsitellä vaikeaa tilannettani ja muuttuvaa minääni; aloin ottamaan enemmän muun muassa omakuvia.

52/366: "Take the yellow card, walk the blue line."

68/366: "Deliverance." What would I do without music?

87/366: "Breakfast / here we go."

109/366: "So. Tired."

113/366: "Sometimes I feel like crushing something."

124/366: "Painter when it's shining, text-eater when it's raining."

260/366: "I didn't comb my hair today."


366-projektini kuvavirta on liikettä tunnelmasta toiseen: välillä möyritään aivan pohjamudissa, mutta monissa kuvissa pääteemana on valo ja elämän kauneus, joka avautuu koetusta pimeydestä käsin ihan uudenlaisena. Mitä heikommaksi näkökykyni kävi ja mitä rajallisemmaksi pelkäsin elämäni muodostuvan, sen tärkeämpää ja rakkaampaa katsomisesta ja kuvaamisesta mulle tuli. Tuli vaihe, jossa en nähnyt enää ollenkaan kuvata järkkärilläni, ja silloin palasin kuvaamaan väliaikaisesti IXUS-pokkarilla, koska katsomisesta sekä myös arkeni dokumentoimisesta muistini tueksi (ajattelin, että mun olisi vaikeaa muistaa näistä ajoista jälkikäteen muuten juuri mitään, jos en kuvaisi, ja oikeassa varmaan olin) oli tullut mulle niin tärkeää.

110/366: "Warming its wings."

111/366.

114/366.

130/366: "It was a blurry day."

143/366: "<3"

175/366: "1.30 am"

173/366.

171/366.

174/366.

189/366: "Glimmers, glimmers"

194/366.


197/366.


235/366.

243/366.

294/366: "What's left of the feeling of safety."

366/366: "Balancing."


Loppupeleissä tämä ”kuva päivässä” -projekti, josta otin ensimmäisen vuoden jälkeen vielä osittaisen uusinnan, onnistui lopulta myös näivettämään rakkauteni kuvaamiseen, sillä sairaana ja väsyneenä harrastetusta pakkopullakuvaamisesta ei loppuaikoina syntynyt muuta kuin huonoja räpsyjä, joita ottaessa ja katsoessa tunsin vain turhautumista ja pahaa mieltä. Silti olen sitä mieltä, että 366-projektini oli erittäin tärkeä ja merkityksellinen kokemus, joka kantoi mua läpi vaikeiden aikojen ja jonka ansiosta opin paljon niin kuvaamisesta, elämästä, omasta itsestäni kuin toisista ihmisistäkin. Lisäksi mulla on projektini ansiosta nyt olemassa paljon materiaalia, jonka kautta reflektoida asioita, joista en ilman kuvia ehkä muistaisi kuin mustaa. Ehkäpä keksin tälle materiaalille jossain vaiheessa jotain jatkokäyttöäkin.


Miksi haluaisin rakastua valokuvaukseen vielä uudelleen?


Kaipaan kuvaamisen mukanaan tuomaa elämän taian tuntua








Nyt, vuosien jälkeen, voin jo paljon paremmin, ja näkökykynikin on palautunut sellaiseksi, että kykenen myös järjestelmäkameralla kuvaamaan. Valokuvaus kiinnostaa jälleen, mutta silti tuntuu hankalalta saada harrastuksesta uudelleen otetta. Kysyin itseltäni, miksi haluaisin rakastua valokuvaamiseen uudelleen, ja sain vastaukseksi: mulla on ikävä sitä minää, joka musta kuoriutui saadessani silloin joskus käteeni sen vanhan digipokkarin, ja haluaisin löytää itsestäni edes pilkahduksia tuosta menneestä minästäni. Tuo minäni oli läsnä maailmassa, jolloin kuvaukselliset tilanteet ikään kuin vetivät puoleensa, jolloin tehtäväksi jäi vain tallentaa nähty ja koettu. Kameran kanssa luonnossa kävellessä ja ruohon korren lumoavaa kaarta kameran kennolle tallentaessa kaikki muu unohtui ja minästä ja maailmasta tuli hetkeksi yhtä. Kameran etsimen kautta ihmetellen elämästä tuli täydempää ja rikkaampaa. Kaipaan kaikkien selviytymisen vuosien jälkeen enemmän elämää, läsnäoloa ja taian tuntua päiviini. Kamera on väline, jonka avulla olen ainakin aiemmin voinut tämän saavuttaa – ehkä se olisi vieläkin mahdollista, vaikka olenkin eri ihminen kuin silloin kymmenen vuotta sitten.




Kaipaan kuvaamisen terapeuttista ulottuvuutta






Haluaisin palauttaa kuvaamisen osaksi arkeani myös siitä syystä, että tiedän kokemuksesta kuvaamisen voivan olla terapeuttista ja hoitavaa myös tällaisessa elämäntilanteessa, jossa on käynnissä muuttuneen tilanteen prosessoiminen ja oman minän vanhan minän sirpaleista uudenlaiseksi kokoaminen. Erityisen hoitavaa tällainen kuvaaminen on, jos kokemuksiaan saa jakaa ihmisten, jotka haluavat peilata kokemuksia takaisin, kanssa - ikävöin omaa pikku "tukiryhmääni"! Näen valokuvauksessa myös paljon potentiaalia ajatellen tulevaisuuttani, johon toivon vielä joskus kuuluvan jossain muodossa työskentelyä samankaltaisia asioita kokeneiden ihmisten auttamiseksi – esimerkiksi voimauttava valokuva ja jotkut muut valokuvaterapian muodot ovat kiinnostavia ja hyviä välineitä vaikeiden kokemusten työstämisessä.


Ei enää tuurilla, vaan taidolla: tavoitteena oppia ottamaan parempilaatuisia kuvia


Huomaan, että olen kirjoittanut valokuvaamisesta näin pitkään kajoamatta oikeastaan lainkaan valokuvauksen teknisempään puoleen ja siihen on syy: kuten kuvistanikin näkyy, niin olen lähes koko tähänastisen kuvausharrastushistoriani mennyt kuvaamisessa fiilis edellä ja kameraa erehdyksen ja onnistumisen periaatteella käytellen enkä siis ole miettinyt kuvaamisen teknistä puolta juurikaan. Nyt, kuvausharrastustani uudelleen elvyttäessäni, toivoisin tähän asiaan muutosta. Kuvaaminen on nimittäin aika paljon mukavampaa ja palkitsevampaa, jos ne kuvat, joita kamerakävelyillään, reissuillaan ja vaikka sukujuhlissa ottaa, ovat onnistuneita, hyvälaatuisia, teräviä ja oikein tarkennettuja eikä kotiin viemisinä ole hyvän mielen lisäksi enimmäkseen vain tärähtäneitä, vähän sinnepäin olevia otoksia. Ja tuskinpa paremmasta ja monipuolisemmasta kuvaustaidosta olisi elämässä muutenkaan haittaa! Tänne blogiinkin olisi mukava lisäillä jatkossa vähän laadukkaampia otoksia.

Kävin jo läpi Antti Karppisen Kuvaamisen taito -peruskurssin, josta kirjoittelinkin tarkemmin aiemmassa postauksessani, ja sen opein ja harjoitustehtävin ajattelin lähteä kuvaustaitojani jatkossa kehittämään. Kaikkein tärkeintä nyt olisi kuitenkin löytää se palava halu katsoa asioita kameran etsimen läpi! Ehkäpä se taas löytyy, kun vain jaksan ahkerasti ulkoiluttaa kameraa. 


Harrastatko sä valokuvausta ja onko sulle tullut joskus valokuvausplääh, jonka jälkeen olet saanut harrastuksen uuteen nousuun? Jos, niin olisi kiva kuulla asiasta lisää kommenttiboksin puolella!