Ensin siivet selkäänsä sai Matti. Uutinen oli shokki, vaikka Matin elämäntavat olivat tiedossa ja moni varmaankin osasi tuota tietoa jollain tasolla ennemmin kuin myöhemmin odottaa. Lapsuuteni sankari oli poissa ja itkuhan siinä pääsi. Erityisesti harmitti se, että lähtö tuli juuri siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että Matin elämä oli lähtenyt kaikkien kompastelujen jälkeen taas paremmin rullaamaan.
Matin kuolemasta ei kulunut kuin viikko, kun saimme kuulla Olli Lindholmin kutsusta taivaalliseen laulukuoroon. Yllätin itseni reagoimasta aika vahvasti tähänkin suru-uutiseen - yllätys se oli siksi, että en ole koskaan ollut erityisemmin Ollin ja hänen musiikkinsa fani, vaikka Olli omalla tavallaan on sympaattinen hahmo aina ollutkin. Ehkä osa järkytyksestä liittyi myös siihen, miten tällaiset kuolemantapaukset muistuttavat omankin elämän ja omien läheisten elämän rajallisuudesta - kenelläkään meistä ei todellakaan ole takeita huomisesta. Mutta oli asiassa muutakin.
Onhan viime aikoina kuollut muitakin "liian nuoria" julkisuuden henkilöitä, Harri Marstio nyt ainakin mainittakoon. Marstion kuolemaa en osannut kuitenkaan surra, koska hänen elämänsä, persoonansa ja musiikkinsa eivät ole mulle erityisen tuttuja. Matti ja Olli sen sijaan ovat hahmoja, jotka ovat julkisuuskuvansa kautta olleet mun elämässäni olemassa aina ja nyt tuntuu melkein siltä kuin kaksi kaukaista vanhaa tuttua olisi lähtenyt samalla kertaa. Olen elänyt lapsuuteni 80-luvulla jännittäen nenä tv-ruutuun liimautuneena Matin kisamenestystä Sarajevon ja Calgaryn olympialaisissa sekä pläräten Suosikki-lehteä, jonka sivut ovat täyttyneet Pori-rockin suurista nimistä, Ollin Yö-yhtye yhtenä niistä. Kasarin jälkeen herrat ovat jatkaneet läsnäoloaan elämässäni lööppien, artikkelien, tv-ohjelmien ja musiikkinsa kautta. 90-luvulla olin hetken, kesätöiden merkeissä, samassa työpaikassakin Ollin kanssa. Matti ja Olli olivat varmasti keskenään aika erilaisia ihmisiä, mutta heitä ainakin mun silmissäni yhdistävä tekijä on ollut se, että tietynlaisesta ristiriitaisuudestaan huolimatta kumpikin on vaikuttanut jotensakin aidolta ja teeskentelemättömältä tyypiltä: tällainen mä olen enkä sitä piilottele, ota tai jätä. Tämä ominaisuus on tehnyt heistä toilailuistaankin huolimatta inhimillisiä ja helposti sympatiseerattavia hahmoja.
Nämä poismenot jättävät valtavan aukon suomalaisen urheilun ja kulttuurin kenttään. Mattia on pidetty maailman parhaana mäkihyppääjänä, jonka urheilullinen lahjakkuus oli ylivoimaista ja joka toi suomalaiselle urheilulle valtavat määrät kunniaa, ja Olli yhtyeineen on ollut vuosikymmenien ajan yksi suomirockin peruskivistä. Yön musiikki ei ole 80-luvun Jussi Hakulisen kauden jälkeen mulle itselleni kolahtanut (mitä iskelmällisempään suuntaan on menty, sitä vähemmän olen tykännyt), mutta faneja ja tukijoita yhtyeellä on riittänyt alkuajoista näihin päiviin asti. On aika helvetin kova saavutus onnistua luotsaamaan yhtyettään läpi lähes neljän vuosikymmenen, sen suosion säilyttäen, eli ei voi kuin nostaa hattua.
Vaikka sekä Matti että Olli saivat eläessään eri medioissa osakseen valtavat määrät myös naureskelua ja vähättelyä, niin viime viikkojen ja päivien somekommentointi on kertonut heistä toisenlaista tarinaa. Heidän saavutustensa lisäksi on nostettu esille kulmikkaan kuoren alla ollut kiltteys ja herkkyys. Koomikko Iikka Kivi kirjoitti Olli Lindholmista Facebook-päivityksessään niin osuvasti, että haluan lainata hänen tekstiään tähän (lihavoinnit tekstissä ovat mun):
"Yön laulaja Olli Lindholm on kuollut.
Minun elämäni suhteen Olli otti ja antoi. Hän teki elämästäni hetkittäin vaikeampaa toimiessani karaokeisäntänä, mutta maksoi asianmukaisesti takaisin kaikilla niillä vitseillä, jotka hänestä sittemmin tein.
Mikään tai kukaan ei voi korvata tätä aukkoa suomalaisessa kulttuurikentässä: vain Olli Lindholm kykeni laulamaan härskin pateettisia biisejä täysin vilpittömästi vuosi toisensa perään, piittaamatta vähääkään siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Ollissa karaoken henki tuli lihaksi, ajatus siitä, että kuka tahansa voi laulaa ja menestyä, kunhan sen vain tekee tarpeeksi tunteella.
Ja vaikka tämä voi vaikuttaa puhtaalta vinoilulta, se ei ole sitä. Lindholmin julkikuva oli kulmikas ja käytös usein karkeaa, mutta hän ilmaisi itseään suoraan ja teeskentelemättä - ja rohkaisi tuhansia ihmisiä tekemään samoin. Ja vaikka se minulle tarkoittikin Rakkaus on lumivalkoinen -kappaleen kuulemista loputtomin känni-iteraatioin, se on pieni hinta siitä, että niin moni ainakin hetkellisesti uskalsi raottaa panssariaan.
On vaikea kuvitella, että tämän päivän jälkeen maailmaan ei synny enää uusia Yö-vitsejä. Sellainen maailma on väkisinkin asteen verran perseempi paikka.
Mukavaa matkaa, Olli. Kiitos kaikesta."
Eipä voisi paremmin sanoiksi pukea sitä, mitä itsekin Ollista ajattelen. (Kannattaa muuten seurata Iikka Kiven Facebook-sivua, häneltä tulee jatkuvasti erittäin hyviä ja osuvasti maailmanmenoon kantaa ottavia päivityksiä.)
Suru-uutisten saapumisen jälkeen on kuultu myös molempien herrojen terveysongelmista. Matti Nykäsellä oli todettu ainakin kakkostyypin diabetes jokin aika sitten ja hänen alkoholin käyttönsä oli tiedossa. Olli Lindholm oli absolutisti ja intohimoinen urheilun harrastaja, mutta myös itseltään paljon vaativa perfektionisti, joka kärsi mediakirjoittelun mukaan ainakin hermoston kroonisesta stressitilasta, korkeasta verenpaineesta, kohonneesta verensokerista sekä uniapneasta. Näiden tietojen valossa äkkikuolemantapaukset eivät enää näyttäydykään niin yllättävinä.
Ollia olin viime aikoina seurannut tarkemmin, sillä The Voice of Finland, jossa Olli toimi tähtivalmentajana, on ollut mun suosikkiohjelmiani tv:ssä jo usean kauden ajan. Olen pannut etenkin tällä nyt menossa olevalla kaudella merkille Ollin ajoittain stressaantuneen ja hermostuneen olemuksen, mikä sopii yhteen hermoston ylivirittyneisyyden, josta hän kuulemma kärsi, kanssa. Olli kuvasi hänen elämäkertansa kirjoittaneelle Arno Kotrolle tuntemuksiaan niin, että olo on kuin lenkkeilijällä, jota vastaan tulee karhu. Siltä hän musta välillä televisiossa esiintyessään vaikuttikin. Krooninen stressitila elimistössä sitten taas tyypillisesti nostaa verenpainetta ja verensokeria ja onkin vain ajan kysymys, milloin tapahtuu jotain vakavampaa. Tähän jos yhdistetään vielä uniapnea, kovat työpaineet, runsashiilihydraattinen ruokavalio ja muu sympaattista hermostoa kiihdyttävä toiminta kuten vaikkapa runsas kofeiinin kulutus ja tilanteeseen nähden liian raskas urheilu, niin koossa ovat katastrofin ainekset. TVOF:ia katsoessani mietin usein, että miksiköhän Olli on lähtenyt jälleen mukaan uudelle kaudelle valmentajaksi, kun hän vaikuttaa siltä, että tuo rooli ehkä tuottaa hänelle liikaa paineita eikä hän voi hyvin. Kuultuani Ollin kuolemasta ja hänen terveyshuolistaan, joiden olemassaolon hän oli itsekin tiedostanut, mua alkoi mietityttää se, että ehkä hän ei ollut syystä tai toisesta osannut kuunnella kroppaansa ja antaa sille sitä, mitä se tarvitsee, eli lepoa ja palautumista. Omasta ja läheistensä mielestä hän kyllä ilmeisesti eli aika terveellisesti, tykkäsihän hän harrastaa aktiivisesti muun muassa kuntosalilla käymistä, saunomista ja avantouintia. Nehän ovatkin kaikki hyviä asioita - silloin, kun hermoston toiminta on tasapainossa ja elimistö kykenee kunnolla palautumaan rasituksesta.
Kovasti olisin toivonut Ollin elämän ja musiikkiuran jatkuvan, vaikka itse olisin jatkanut radion kanavavalitsimen vääntelyä uusien Yö-iskelmien tulviessa eetteristä.
Ikävähän noita kahta tulee. Kiitos kaikesta, Matti ja Olli.
